Typpeä

Tuntuu, että oon vähän sekasin. Pään sisältä ihan hirveä sotku, ahdistukset risteilee ja jotenkin koko maailmaa kohtaan negatiiviset olot.

Mä en tiiä miltä tuntuu ja että tuntuuko ees. Sit vaan pelottaa, että teen asioita joita en suunnitellut tekeväni. 

Älkää antako tehä.

Joskus tuntuu et helpompaa olis olla olematta.

Mä oon joskus ihan hirveen onnellinen, mut sekin on valmiiks maalattu pohja?

Muuttuuko asiat parempaan suuntaan. Eikai se oo mahollista.

Tykkään ihan hirveesti, mut välillä tuntuu et oon liian olematon olemaan.

Miten tällänen tunne ees on? 

Eikai henkilöt katoa

unta 111216

Viimeyyön uni hymyilytti

.

Tampere kesä ja Laura hukkis

oltii niil ja siitä sit lähettii jonnekki

alkoholii ja kulkukissoi

mentii jonnekki niien kaverille

ja tiesin saulin olevan siellä

jollai oli synttärit ja mul oli kaljaa ja siel oli kissoi

sauli ilahtu musta ja oltii illan aikana laitettu paljon viestii. 

Siel oli se Fiiu ja olin sille jostai syystä tuttu. 

se sano et voitas nukkua. 

mentii ulos saulin poonan ja henna k. n kaa

ne otti siinä jotain kamaa ja mul oli hame ja pussailtii saulin kaa

kietouduttii. 

sit sieltä tuli jotai poikii ja lol. 

kohta olin lähteny sieltä juhlista ja oli hämärää.  Juoksin äänekosken koulutyyppien ka

ja oli hauskaa

yhtäkkiä olin yksin ja sellasel matalalla sillalla syömässä,  sit kävin uimassa. 

olin vähä eksyny, ja sain mennä saulille

siel sit mapsilla löysin perille ja sauli oli onnellinen. 

se oli loputon yö ja lempeä uni

perjantaiyö 91216

Oon niin hirveen siunattu ja onnellinen ja tän yön pimeys käärii mut pehmeesti. Nää ihmiset on niin käsittämättömän hyviä.

Juttuja

Mä rakastan jutunkertojia. Kertokaa mulle tarinoita tai juoruja niin mä palvon sua.
kumpa useemmat kertois juttuja.
tunteita ihan arkipäivän asioista
ja juttuja
kaikkia maailman juttuja

Minussa

Entä jos mua ei ookkaan tehty olemaan onnellinen?

Mulla on kaikki ainekset onnellisuuteen

hetkittäin mä vaan hymyilenkin siitä,

mutta tuntuu että loppujen lopuks mä en vaan oo.

Multa puuttuu se tietty ominaisuus.

Kuka muka jaksais kurjuutta 84 vuotta

Monta itkua

Tänään koko tämän iltapäivän olen ollut vähän tippa linssissä. Ei mitään vakavaa, ystäväni. Pientä paniikki-itkua elämän takia, suurta onnellisuusitkua kiitollisuudesta. Molempien itkujen kyyneleet risteilee sulassa sovussa naamalla. Kumpikaan ei toista tärkempänä.
Molemmat sattuu. Sattuu kurkkuun ja rintaan. Kiitollisuusitku pakahduttaa. Sydän ei mahdu rintakehän taa. Kuinka onnellisten tähtien alla elänkään, kun minulla on joku jota ikävöin jo parin tunnin jälkeen. Kuinka kiitollinen olenkaan vietetyistä päivistä, vaihdetuista suudelmista.
Se toinen itku on jo jonkin aikaa sisällä odottanut tunne. Koulupimeysihmisetminä. Näiden onnellisten päivien päättyminen.

En halua unohtaa viime yön keinuntaa.
En halua unohtaa meitä.

Muista kiittää

Muistaisimpa olla kiitollinen kaikesta tästä mitä en ansaitse. Joskus sitä turtuu, ja ajattelee yksinkertaisesti olevansa oikeutettu kaikkeen siihen mitä omaa. Todellisuudessa saisin olla kiittämässä Luojaani jokaisessa käänteessä tästä kaikesta. Askellukseni ja olemiseni pitäisi olla nöyrä maailman edessä.
Haluan muistaa, kuinka etuoikeutettua on se, että yksi upeimmista tapaamistani ihmisistä tykkää siitä, että olen olemassa. Ihan ultimaattisen absurdia! On maailman upeinta, kun tuntuu, ettei voi päästä tarpeeksi lähelle toista. Vaikka kuinka kovaa kietoisimme raajamme toisiimme, olisi
välillämme liikaa tilaa. Ihmeellistä, että on joku jonka lähellä haluaa olla niin kovasti.
Olen etuoikeutettu, kun ympärilläni on kaunissieluisia (ja -kasvoisia toki!) ystäviä, ja kun koko porukalla tuntuu menevän niin tajuttoman hyvin.
Outoa, että musta saa jotain tälläistä irti maanantaina ennen kello kahdeksaa.

lista

Kaikki tässä elämässä just nyt.
Ahdistaa.
Ahdistaa koulu
kaverit
ihmiset
poika
keskiviikkotorstaiperjantaijakaikkipäivät
ahidistaa tilin saldo ja Wanhat
ahdistaa tulevaisuus ja unelmat
ahdistaa hukkunut passi
ahdistaa perhe ja se miten ollaan
ahdistaa olla
ahdistaa vatsa ja naama ja kroppa
uskonto ja maailmankuva
liian pitkä valitusvirsi ja tulevan kuukauden pimeys
ahdistaa tää mun paikka tässä systeemissä
materia ja sen tarve
kuvien epäonnistuminen
liian suuret linjat
hiukset ja kulmakarvat
hartiakipu ja sydänsurut
päihteet
se että kerron liikaa? liian vähän? kelle?
puolitutut
tähtitaivas ja lumisade
kylmyys
tuntematon
tutut jutut
maailman tilanne
se etten tiiä mihin kykenen ja mikä on järkevää
ruoka ja syöminen
aika
ajattomuus
sotku ja järjestys
riittämättömyys hyväksyntä ja sen tarve
riippuvuus
ulkomaat ja kaukokaipuu
se että kesään on vuosi
työt
työttömyys
eksyminen
kartalla oleminen
viestit ja viestittömyys

joohan

Aina kaikki tuntuu koskevan lempipoikaa. Tänään oli kurja päivä ja sovittiin törmäävämme, mua pelotti ihan hullusti, että purhaisin pahan oloni siihen. Jotenkin sit kun pääskin lähelle niin kaikki oli hyvin.
Lähettiin seiskalta kotiin, ja musta oli vaan hirveen söpöä et meillä oli sellanen heippapusu. Tänään jotenkin tuntu, että se on ihan tosissaan tän jutun kanssa.
Koputan puuta et tää lempeys elämän suhteen jatkuis.

joskus

Se on kai ihan tavallista nuoren tytön elämää. Se et ajattelee tosi paljon ja muka ihan hirveen suuria ja tärkeitä asioita.
Aina välillä haluisin kertoa mun ajatukset sulle, sä ehkä hämmentyisit ja nauraisit ja olist sitä mieltä et oon ihan hassu. Sit sanoisit, että just ton takia me ollaan näin,  et oon aika hauska ku analysoin liikaa. Voisin keksiä monta kivaa tapaa tulla vaiennetuksi.
Halusin kertoa millasena sut nään ja miks mua pelottaa tällänen. Mitä jos oon ajatellu kaiken ihan väärin? Mitä jos oikeestaan et ees ajattele mua?
Mua pelottaa kertoa koska sit pelkään sun pelästyvän.
Ei näiden juttujen pitäisi mennä näin.
Mut ku me ollaan nyt niin hyvä.
Enkä jaksa kirjottaa.
Puhun joskus

vie mut

PARIISIIN.  

Sinne mun, ystävät, kuuluis nyt mennä.

 Ottakaa joku mut Pariisin sohvalle nukkumaan. En oo lainkaan vaativa, jos sun kotisi ei ole roskis kadulla, niin kelpaa!

Otan lentolipun, se on halpakin vielä!

Pariisiin mä juuri nyt kaipaisin.

Elämäni Kesä

Kesä 2014 oli sellainen. Elämäni kesä, pääsin ripille ja tykkäsin aika kovaa pojasta. Oli hulluna uusia ihmisiä, pappila ja about koko maailma tässä mun käsillä.
Sen kesän loppua itkettiin iltaisin ja kurkkua kuristi.
2015  oli töitä
Viime keväänä yhtenä sunnuntaina sanoin ystäville meidän seikkaillessamme, että mulla on hyvä fiilis tulevasta kesästä. Tästä tulisi taas Elämäni Kesä.
Unohdin sen pitkäksi aikaa, mutta tänääb katsoessni ikkunasta ulos ja huomatessani että nyt on virallinen syksy, muistin tuon hetken.
Ja olin silloin oikeassa. Kesästä 2016 tuli Elämäni Kesä.
Kesäkuussa oli töitä ja pappila. Heti heinäkuun ensimmäinen otin vapaudesta irti. PoriTuekuHyvinkääTampere. Sitten oli ripari ja siitä alkoi Pokemon go. Alkoi kesäheilailu ja kovasti asioiden tunteminen.
ja pian huomasin, että Elämäni Kesä.
Huomenna on perjantai, Lauantaina Elämäni Kesän pääosa toivottavasti ilmestyy, hukutaan narniaan ja nähdään hyvää unta.
Elämäni

mikä on ympäriinSä

Hirvee tarve nimetä kaikkee. (lasten ensimmäinen kyselyikä on sitä että kaikelle pitää saaha nimi.)
Kuka nyt jättäisi taideteoksensa nimeämättä.
Me varmaan.
Onko tää vaan ystävyytä ja jotain.
Vai voiko sut esitellä poikaystävänä.
Olis ihan hauska tietää.
Mut toisaalta kun oon ihan tyytyväinen tälläseen epämääräseen.
Ja pian iskee ahdistus jos tähän laitetaan joku otsikko tälle.
Tiiätkö kun ihan voi olla tyytyväinen tähänkin
mut mitä pitää sanoo kum viittaa suhun
mun kaveri?
henkilö?
yks mun ystävä?
mun poikaystävä??
tyyppi jonka kanssa vietän elämääni?
Mikään ei tunnu oikeen oikeelta
tai no kaikkihan ne.
tiiäthän merkityksesi mulle
mä en osaa nimetä tunnetta
enemmän kun ihastus ja vähemmän kun r-sana
mikä olet ja mitä on
toisaalta iham hauskaa elää vaan ympäriinsä

Aamuista

Aamuisin klo 5.59 valo on vaaleenpunasta. Mintun pihassa paljon tekstiä ja mulle tulee mieleen ne kesän monet yöt kun käveltiin käsikkäin mannilaan. Se oli molemmille vähän uus tilanne, ja se oli ihan tavattoman hyvä tapa kulkea. Siitä se alkoi sillon yöllä.
Se paikka oli tosi hyvä paikka olla ja sieltä ei oo mitään muuta kun hyviä muistoja.
Aika monesta yöstä ja aamusta ja illasta ja iltapäivästä on hyviä muistoja.
En halua unohtaa takkujen etsintä aamupäivää. Joka kyllä tasan oli iltapäivä ja sun kouluvihkot täynnä pokemonien kuvia ja sun mama.
Aamut kun sun pappa oli pihalla laittamassa jotain autoa ja meitä nauratti järviradio. Ja me sniikattiin hänen ohi aamulla ettei tapahtuis mitään esittelykierrosta.
Ja pajulampi ja reikäset farkut ja yöunti. Ja koirat ja stranger things.
Haluisin muistaa sen kaiken ja ees niille asioille hymyillä näin aamuisin.
Sä hymyilytät mua.

Hänelle

Syksy on täällä. Meidän koti on keskellä keltaisia puita ja harmaata olemassaoloa. En vaan voi keksiä mitään muuta sanaa tälle olemukselle mitä täällä on.
Myöskään mulle ei oo sanaa. Ei oo hyvä olla, eikä ehkä ihan hirveen huonokaan. Ehkä enemmän kuitenkin huono, ahdistunut mytty mun rinnassa.
Mä tykkään kovaa ihmisestä. Sellanen tyyppi joka ottaa kädestä kiinni ja jonka kaa tuntuu, että ei oo tulevaa ja ei oo mennyttä vaan on ainoastaan tämä hetki ja tämä paikka.
Ei oo mitään mielenkiintoa ottaa puhelinta ja ettiä jotain muuta nähtävää.
Sen kanssa ei oo myttyä, ja unohtaa että kohta taas kaikki on tyhjää ja mä makaan sohvalla kirjottamassa tätä. Aina ei muista kuinka hyvä ihminen on. Aina sillon kun on ihmisen kanssa, muistaa kuinka hyvä hän on.
Ei ole hetkeä, jona voin verrata yhtään ketään siihen. Kukaan ei oo niinkun se. Yhtään kukaan ei saa mulle noita tunteita. Ei kukaan ennen.
Ja se on aika sairasta.
On loppujenlopuks tosi kuluttavaa, kun hänen kaltaisensa läheisestä sijainnistaan huolimatta ole mahdollista olla läsnä. Ei oo mahdollista nähdä ja rakastaa koko elämää usempaa kertaa viikossa. Hyvä kun edes viikonloppuisin. Muutamia tunteja. Ei usein. Ei samoin kun kesällä. Kesällä ei ehtinyt ikävöidä. Nyt ei ehdi muuta kun ikävöidä. Nyt vielä hetken mussa ja olemuksessa tuoksuu tuttu poika, kohta se tuoksu katoaa ja en voi muistaa tätä oloa enkä voi muistaa kuinka hyvä on olla siinä.
Ei voi muistaa kuinka palkitsevaa on edes muutama tunti viikkojen välein nähdä ja olla lähellä. Ei muista että kaikki tää on ikävöimisen arvoista.
Eikä tiiä millon on viimenen kerta kun otetaan syliin. Aina sovitaan, että ens kertaan, ens kerta tulee. Kun et sä koskaan voi tietää millon tää epätodellinen hyvyys lakkaa olemasta.
älä lakkaa. kutsu mut vaikka sun pieneen huoneeseen siihen pieneen sänkyyn. Lupaan olla valittamatta.

elämää

On tilanteita vailla nimeä.
Me ollaan sellanen, kai meistä molemmat on ihan yhtä
perillä asioiden laadusta, mutta ei vaan oo tarvetta hahmottaa tätä.
En mä ees osaa kirjottaa tästä.
Ollann vähän niinku huoneessa keskellä kaikkia, ollaan ja kukaan ei tiedä kuinka.
Vielä
hyvää

me toimitaan näin

Kello tuli varmaan kaksitoista yöllä, oltiin käyty kävelemässä tulevan kuopiolaisen kanssa. Tulin kotiin, pesin hiukset ja menin sänkyyn. Silmät painu kiinni, ja mä olin varmaan kääriytyny johonkin vähän liian isoon vaatteeseen. Valot oli päällä, ja mulla oli hälyytys varmaan kymmenen minuutin päähän. Silmät kiinni ja joku laitto viestiä.

Tuu meidän kaa sillan alle. Lempilelu.

Ja niin mä menin, kunhan vähän keräsin itteäni.

Avaruus ja maalaus ja kokista ja me kolme siinä. Yks tyttö ja yks tytön ystävä ja ystävän ystävä. Siinä oli aika hyvä olla. Ei jännittäny ja ei tarvinnut pelätä. Seuraavana päivänä koulua kello 12:20. Mennään teille yöks okei. Sinne me mentiin ja sen ystävän ystävä vähän naureskeli meille kahdelle.

Oli koulu ja frisbeegolf ja savusauna ja pappila. Oli se ystävä, jonka kanssa päätettiin lähteä katsomaan tähtiä. Mulle enemmän päälle, ja idea et pystyteen maailman ainoo paikka jossa ei oo pilviä paitsi on. 

Mä haen vaatteet, otan ruokaa ja äiti juttelee olympialaisista. Käydään teillä hakemassa jotain, mennään rantaan ja ripustaudutaan riippumattoon.

Koko maailma. 

Ja jälleen me päädytään nukkumaan yhdessä.

En mä tiedä mitenkä se niin toimii, mut toimii se.

sinusta

Yks panikoitunut karkumatka kolmivärisen lipun valtaamasta talosta. Yks poika ottamassa sut niille. Joku lähtee, et te voitte jäädä.
Sohva ilman suurempia juttuja, jotain kuulumisia ja yks asukas menossa nukkumaan. Meidän ehkä kannattais mennä jonnekkin.
Mulle tarjotaan iltapala, koska pakko sitä on ihmisen syödä. Osoitetaan pientä mökkiä takapihalla, joo mennään sinne, hyvä idea.
Niin paljon onnellisuutta mökissä. Kyl vaan, kaikki okei, ootpa kiva. Niin hyvää olemista, ei mitään liikaa eikä liian vähän. Kyl se on okei.
Viesti äitille, jään tänne. Okei.
Yön pimeydessä hiippailen käymään sisällä suuressa valkoisessa paidassa ilman housuja. Toivotaan ettei äiti herää.
Niin paljon kaikkea, ja ei mitään liikaa. Kiva sä.
Aamun miljoona heräämistä, ei mitään valittamista babe.
Porkkanasämpyölöitä ja inttikaakaoo.
Voi kuinka pidänkään

Valtava

Kakskyt kilsaa pois täältä, ehkä länteen. Kalmariin vanhaan mummolaan, nykyseen kuuselaan. Mennään sinne piiloon, pilvii ja sateenkaarii. Me mentii.
ihan hervoton sänky jolla pysty olee ihan miten vaan. Kaikki hyvin.
Kaikki ihan liian hyvin.
Varmaan miljoonia suudelmia, ja hirveesti tuntu et ei saa tarpeekseen.
Mä viihdyn sun kainalossa ihan loistavasti. Jotenki tuntu saumattomalle. Voi kuinka kovasti susta pidän. Ihan valtavasti.
Mä vasta nyt ymmärrän mitä tarkoittaa sana valtava. Ihan kum sisällä olis joku tunne ja se ei mahtuis sinne. Tai ehkä siel oikeesti on. Valtava Tunne.
niin kovin susta pidän, ja niin kovin paljon oon valmis tekemään et sun on hyvä olla. Voi

ikävöin

Sellainen pieni sana kuin ikävä, on saanut ansiostasi uutta syvyyttä.
Tietenkin olen ikävöinyt ennenkin; vanhempia ulkomailta, ystävää toiselta puolelta suomea ja joskus vaan toiselta puolelta järveä. Olen ikävöinyt yöunia ja tähtitaivasta.
Tänään olen kuitenkin ikävöinyt sinua. Oppinut, että muutamassa viikossa kauan patoutuneet tunteet voi räjähtää, ja lähes jokapäiväinen yhdessä oleminen ja joutavien asioiden puhuminen on tullut tajuttoman tärkeäksi. Myös ruumis ikävöi. Läheisyyttä. Huulet ikävöi sua. Silmät ikävöi. Kaikki ikävöi.
Kyl mä tiedän että loppu on lähellä ja sit sitä vasta ikävöikin, mutta ei mietitä sitä nyt. Tuu vaikka keskellä yötä ja puhutaan taas jotain jota

Näin

Sun kanssa.
Sun kanssa mun on hyvä olla. Ihan järjettömän hyvä.
Sun kanssa mua pelottaa ei mikään ja siinä on hyvä olla. On hyvä tunne löytää sellanen kohta missä oleminen tuntuu paremmalta kuin mikään. Jos ei kerrota muille niin musta meidän nenätkin mätsää aika hyvin sellasen suutelun näkökulmasta.
Mä haluisin vaan linnoittautua siihen kainaloon ihmisiäks.
Ilman sua oleminenkin alkaa tuntumaan tylsältä. Kamalaa nukkumisen pakoilua.
On hauskaa huomata kuinka en osaa sommittaa meidän ruumiidemme muotoa ja olemisen tapaa tälle paperille. En osaa ikuistaa sitä niin, että muistaisin sen kaiken.
Sun kanssa.
Haluun muistaa sälekaihtimien verhoamat unet ja ne olot kun kello vois olla keskiyö keskelå päivää.
Haluun olla
Sun kanssa

Heinäkuu

Mun elämään vierähti pokepallollinen onnellisuutta. Tai ehkä aika helvetisti enemmänkin.
Kaikki alko keskiviikkoisesta yöretkestä. Pokemoneja ja sellanen poika joka on tehnyt kaikki siistit jutut. Siisti poika. Tärkee poika. Yks välikatto jossa oli lämmin. Vähän niinkun sauna. Ja pimeetä, ei pelottavan ahdistava pimeys, vaan sellanen pehmeä kietoutuma jossa voi ottaa kädestä kiinni ja ei tarvitse ahdistua.
Sellanen penkki jossa jalat ei osu maahan, ei kovin levee, vaikka lähekkäin me kai ois istuttu silloinkin jos olisi kaikki maailman tila ollut tarjolla. Sellasta yllättävää avatumista avaruuksien äärettömyydestä, tai ehkä vaan taivaan pilvistä. Yhtäkkiä molemmat oli toisilleen harmaata, valkonen on ystävyyttä ja musta sitä toista kymmenen vuoden suunnitelmaa. Harmaata. Kosketuksia. Salassa tapahtuvia suudelmia.

Näin jatku. Aina kun mentiin pois toistemme luota se pääty siihen.

Netflix ja chill on tuttu käsite. Yläkerran vinokattoisessa huoneessa oli tunteita. Kaks paitaa löysi paikkansa varmaan jalkopäädystä, en tiiä, läheisyyttä. Uutta. Paras tapa nukkua keskellä yötä muutama tunti.

Ja niin se menee.
 Eilen niillä.
Olisin saanut jäädä, ja se kai oli ollut ajatuskin, mutta parempi tulla tänne. Outoa tuntea ikävää johonkin jo tunnin päästä. Niin hyvä.
Niin hyvä elämä.
Älkää ottako pois jooko.

Liian hyvää

Ilma on kevyempää ja askeleet korkeampia. Suunpielet kohoavat hymyyn huomaamattani, ja välillä tuntuu siltä, että elämä on aivan liian hyvää.
Kesä on aivan liian hyvää.
Lauantai oli aivan liian hyvää jo kahdelta aamuyöllä.
Hän on aivan liian hyvä. Aina. Ja minä kiitän luojaani hänestä.
Kun kaikkien asioiden kuvaukseksi sopii aivan liia hyvä, ei haluaisi nukkua.
Ei pysty syömään, kun on aivan liian täpinöissään.
Mua ahdistaa, mutta ei tämä. Ahdistaa se, jos kaikki palaa ennalleen. Tää on nimittäin aivan liian hyvää. Mulle ei käy näin. Älkää viekö sitä

Juhannus

Voi juhannus.
Juhannuksena oltiin sohvilla pienessä prinsessauima-altaassa ja syötiin mansikoita. Ajettiin mahlulle näkemään Hyviä Ihmisiä. Tykkään kuollakseni. Kamut sauno ja me totuttauduttiin. Mä tykkäsin ideasta ja nautin elämästä ja juoksin pellolla.
Mä haluisin nukkua niiden kanssa ja silittää poskea.
Mä haluisin kertoa niille että niiden kanssa on hyvä elää.
Mua pelottaa, että syksyllä mulle käy kun sille päästäiselle siellä saunassa.
Ja ne toiset tytöt, niille haluisin sanoa että rakastan.
Mä rakastan mun ystäviä.

Sinua

Pahin on riittämättömyys. Riittämättömyys maailmalle, läheisille ja lopulta jopa itselleen. Itselleen on tuskallisin oll riittämätön.
Maailma ahdistaa. He ahdistavat. Näen itseni ulkopuolisin silmin tärisevänä ja itkevänä möykkynä. Tuntuu vaikealta. Tuntuu että suunsa avatessaan sitä taas mokasi. Tuntuu että kukaan ei ehkä oikeasti haluaisi olla siinä.
Hyväksynyää ei pitäisi hakea mistään muualta kuin itsestä ja Jumalasta. Ei pitäisi pyrkiä Vakuuttamaan.
Mä pelkään.
Ja leiriin on kaks viikkoa
Ja muut katoaa
Ja haluan että sä et
Tarviin

Ja ymmärrystä

Ne on ihania ihmisiä. Ja mä olen vaan katkera ja tunnevammainen. Ja välillä tuntuu etten oikein riitä, en oo iham tarpeeks ja olisin parempi jos en olisi tälläinen. Se on uutta. Uusi tunne. Ja silti mä vaan tykkään niistä niin sairaan paljon.
Haluaisin kertoa niille sen.
Haluaisin myös hukkua kesäöihin hänen kanssaan. Kertoa väsymyksen turruttamana mitä hän oli minulle. Kertoa asioista jotka ahdistaa, ja asioista jotka saavat mut onnelliseksi. Haluaisin hänen vain tietävän sen. Haluaisin, että me vilkuilisimme toisiamme taas kuten ennen, mutta että mitään ei tulisi tapahtuvaksi. Öisin vain istuttaisiin kaksi kulkijaa ja hymyilisimme.
Ja maailma ohjaa. Joku ohjaa. Rauhaa

Koko aja

Tää on ihan jäätävä läppä vaan koko tää elämä.
Mä en tiiä mitään
Ja niitä hetkiä tulee kun ei muista kuinka yksinkerataista hengittäminen on
Mulla on vähän paha olo
Ja en oikeen tiiä ketä ketkäkin on
Ja niitä tulee aina välillä vähän useemmin
Musta tuntuu
Että oon
Aika hukassa itteni kanssa

sille

Ahdistaa, koska loppujen lopuksi mä en tiedä yhtään mistään mitään.
Ahdistaa, koska en osaa olla itteni kanssa, ja on vaikea uskoa että kukaan muukaan haluaa.
Mä rakastan kesää, mutta kesäkin ahdistaa.
Kaikki.
Aika ja sen loppuminen, ihmiset, te, he hän ja se.
JA MÄ HALUUN VAAN VIESTITTÄÄ

Kaikesta

MÄ HALUUN ELÄÄ ELÄÄ ELÄÄ
mä haluun että joku sanoo että nytnytnyt ulos
Ja että nytnytnyt tehään
Ja että ei haittaa vaikka huomenna on töitä
Haluun et joku vakuuttaa elämän toimivan
Ja haluun et se joku kuiskaa mun korviin runoja
Ja lukee iltasatuja
Ja lämmittää varpaat
Lupaa että tästä selvitään.
Mä haluun että riitän ite itelleni
Haluun ULOSULOSULOS
haluun sen.

Iltama

Moraalini on lapsen kengissä. Yhtäkkiä minusta onkin hyvä idea nauttia tunteen ja käytöksen turtuttajaa, ja nähdä uusia ihmisiä. Ja niitä vanhoja.
On ihanaa juosta valoisassa yössä uusien ystävien kanssa saunaan istumaan vaatteet päällä. On hienoa kun elämässä on hänen kaltaisiaan, hän jonka kanssa kaikki on Ystävyyttä isolla yyllä, niin että on oikein hyvä olla toisen kainalossa turvassa. Ja joka juottaa sinulle omistaan niin, että nenässä tuntuu hassulle ja voisi vain nauraa.
On hyvää olla kaikkien kanssa sulassa sovussa ylimmällä lauteella, pää jonkun sylissä, joku kutittelemassa jalkoja, jonkun kantapää ohimolla ja rystysiä näykitään.
Kuulostaa epäilyttävältä, mutta se oli vaan hyvää ja kivaa ja muut ei ehkä ottanut asiaa puhtaalla ystävyydellä. Halusin huutaa ja vakuuttaa kuinka tässä ei ole mitään.
Savua silmissä aina vaihdellen. On helppoa kun osaa olla ihana ja sosiaalinen ja vapaa.
Ja kesä.
Vapaa.
He.
Me
Minä
Te
Onnellinen

Hyh

Entä jos kuningas palaakin huomenna

Onko vielä maailma valmiina

Voiko katsoa silmiin

Vai vaipuuko kyyneliin

Kls-Kuningas palaa

Elämääni ilmestyi ihminen. Hän kipusi salaa yleisimpiin kontakteihini. Pelkään. En pelkää häntä, vaan pelkään että pian päädymme Tilanteeseen. En sano pitäväni hänestä, olen itsekäs paska, joka nauttii huomiosta ja siitä kun jotakin kiinnostaa. 

Häneen tutustuimme kesällä paikassa, jossa KLS pauhasi. Hän on kesän ihminen. Tutustuin häneen samoissa merkeissä kuin ehdottomaan suosikki-ihmiseeni aikaisemmilta ajoilta.

Ja haluan juosta pois. Käskeä lopettaa puhumisen ja unohtamaan Minut. Silti en tee sitä. Kaipaan liikaa jotakuta joka haluaa huomioida minut. Vaikka ihan vaan siksi, ettei hänellä ole muita. Voi minä?

En juuri kirjoittanut hänestä 

Hyh

hengittää

Rakas ystävä.
Minä olen loppu. Olin joskus ihanan terävä kynä, mutta nyt se lyijy on kulunut pois. Enää tylppä pää.
Makaan hämärissä huoneissa katsellen aina niin kovin suuresti toisiaan muistuttavia puukattoja.
Kierrän ajatusteni ja huolieni ympärillä kehää kuin saalistaja konsanaan.
Unohdan ne, aina kun joku muu tulee paikalle. Sen takia en ehkä osaa sanoa olostani ikinä.
Ihmiset piristävät minua. Useimmiten. Sitten ovat ne ihanat ystävät, ne oikeasti ihanat ystävät ilman sarkasmin häivääkään, jotka saavat minut tolaltani. Saavat minut toivomaan, etten olisi keskustelussa. Ja jotka itseasiassa unohtavatkin osuuteni. Vaikka moni asia on vain läppää, niin ei aina ole kiva kuulla kuinka minusta tulisi ilmeisesti parempi versio tekemällä sen ja tämän ja tuon toisin. He eivät ehkä hahmota syvyyttä samalla tavalla kuin minä.
Olen opetellut ajamaan autoja, ja löytänyt kai elämän tunnuspiirteitä.
Olen kulkenut kumiveneellä koskea alas ja syöttänyt suklaakakkua tahmaisin sormin toverillekkin.
Olen kiivennyt mäkihyppytorniin, jälleen.
Olen ilmeisen pulassa hänen ja heidän ja itseni kanssa.
Ja en voi

x

Joskus sitä huomaa, että tietynlaisessa valokeilassa on parhaimmillaan. Ja, että tiettyihin ihmisiin pitäisi ottaa enemmän ja paremmin ja rohkeammin kontaktia. Vaikka tietäisikin, että koko juttu tulee vielä olemaan jäätävä läppä.
Hänen kaltaisensa ovat taas hyviä ihmisiä. Kuinka mahtava onkaan ihmisen oltava, jos hän kutsuu sinut sieneen. S I E N E E N. Mahtava. Ja kuinka laimea on oltava, että jättää menemättä.
Hienoja ihmisiä ja hetkiä.
Ja hienoja selviämisiä.
Joskus ajan toivoo pysähtyvän, haluaa viivyttää sen tietyn rajan ylittämistä.
Mutta junat jatkaa kulkuaan, ahdistavat puhelut ahdistavuuttaan, ja elämä menee menojaan.

AHDISTUA

Tänään tehtiin koulua. Tehtiin painavia päätöksiä tulevalle vuodelle, ja haluni jättää leikki kokonaan kesken kasvaa entisestään.
Ei innosta.
Ei huvita.
Ei KIINNOSTA.
Tuntuu, että kalloni sisällä ei ole enää tilaa vapaudelle, ilolle ja onnelle. Tilan on vienyt synkkyydet ja surkeudet.
Ja pieni hippi vetää peiton päänsä yli ja unohtaa olla.

Ps. Hei sinä, havaitsin tänään, että tekstejäni lukee kuin lukeekin joku. Kerro itsestäsi, niin pohdin kuuluisiko minun ahdistua.

Karkaaja

Jotkut sanoo, että jos ongelmiin ei ole ratkaisuja, niin ei ole ongelmia.
Mä uskoin sitä kovasti.
Ja nyt oon todennut, että helvetin paska ajatus ainakin tunne-elämässä. Mulla on ihan helvetin paska olla, ja kamalinta on se, ettei sille ole mitään syytä. Ei ole riitoja, koulu sujuu ja kesä tulee. Musta tuntuu vaan, että haluaisin lukittautua mun huoneeseen ja lakata olemasta. Mun ympärillä on ihania ihmisiä, mutta en suoraan sanottuna haluis nähä niitä. Koko ajan tapahtuu kaikkea hienoaihanaamahtavaa, mutta mua ei oikeestaan huvittaisi mennä ja tehdä mitään.
Haluaisin rakentaa ympärilleni kuplan ja kadota.
Ja silti tänään rakensin pakoreitin ikkunasta ulos. Raahasin tuolin karkaamista varten ikkunan alle, vaikka todellisuudessa voin karata vaikka keskellä yötä täältä ihan ovestakin, vaikkei se ole karkaus koska mä saan mennä miten haluan.
Multa puuttuu.

sielut

Eikö meidän kaikkien sieluihin ole viljelty solmuja.
Joillain vain on joku auttamassa niiden kanssa.

Meistä ei tulekaan niitä.

Me taisimme olla toisiltamme eksyneitä liian kauan. Sen ajan pelastusrenkaani oli ajatus sinusta, siitä kuinka kaiken tämän jälkeen voisin taas kertoa sinulle harvoja säikeitä sielustani, sinä ehkä tekisit samoin.
Ymmärsin, että nyt kun polkumme taas ovat ristenneet, että se on julma pelastusrengas. Kuin uni, jonka ei pidäkkään tulla todeksi.
Ajattelin meidän olevan niitä, jotka aamun hämärässä kuiskivat toistensa korviin varjeltuja salaisuuksia, kertoisivat miltä maailman liikkeet tuntuvat jalkapohjissa, ja mitä sisälläni tapahtuu, kun kaltaisesi puhaltaa niskaani lämpimän ilman.
Olen tajunnut, ettemme koskaan olleet me.
Emmekä ne.
Sinuasta ei koskaan tullut se kaunis vieressäni nukkuva ihminen, jota katsoa aamuauringossa. Sinusta ei koskaan tullut se, jonka kanssa liftata Jyväskylään ja sen yli.
Minusta ei koskaan tullut se.
Olin lapsi, ja nyt olen joku muu, kuin se jonka voisi kuvitella viereesi.
Ja mikä oudointa, näiden asioiden tajuaminen ei tunnu veitsen iskuilta mahaan, ei tunnu niin paljoa siltä kuin luulin sen tuntuvan.
Ei sen todellisuuden tajuaminen hyvää ole, mutta tiedän, että me ehkä osataan olla tää juttu niin, että on hyvä olla ystävä. Ilman niitä ainaisia haaveita.

Ei voi

Mietin, voiko lentotaitoiset rakastaa aurinkoa niin paljon, että lentävät se lämpöön ja palavat. Eikö niin joskus ole käynyt?
Jalkoja sattuu.
Päätä sattuu.
Käsiä sattuu.
Niskaa sattuu.
Mä muistan niin hirveen hyvin miksi hän sai sukat pyörimään jaloissa. Ja mietin, että miksei me koskaan osattu olla hienoja ystäviä symbioosissa. Tunteet oli tikareita mahaan, ja pelkään niitä kovasti.
Hullaannun, eri tavoin kuin aikoinaan. Tiedän.
Kesän romanssi, varastetut suudelmat ja katseet.
Kun on tajunnut, ettei kosketuksesta kuole, pitäisikö meidän olla vierekkäin tallessa. Ei sormukset sormessa, tai edes suhde otsikossa. Oltais ja tiedettäis.
Minusta riippuen, niin tekisimme. Sinusta riippuen. Ei.
Mä en oo hieno ja mystinen ja cool. Mä oon tyhmä arkinen ja liian puhelias. Ja pelkään sitä.
Kai se menee niin, että tänkin lautan on seilattava vaan yhden matkustajan kanssa.
Voiko sydän mennä rikki vaikkei sen antaisikaan vaarantua?
Haaveilen pimeistä öistä kesällä, kun voi ajaa niin kovaa ettei henki meinaa pysyä perässä. Mielellään yksin. Musiikkia huudattaen ja itse huutaen. Katulamput vilisisi ja aika kun oon siihen voipa tule jo.
Tämä on tapani riisua itseni näkyvilleni. Vailla rooleja. Vain siksi minä.
Olisi kivaa olla se jonka kaikki haluavat mukaan. Se hurmaava hymytyttö.
Olisi kivaa jos musta huolehdittaisiin, kysyttäisiin välillä mitä kuuluu ja onhan kaikki okei. Vaikkei uskaltaisikaan sanoa niin olisi hyvä tuntea.

Hän

Hänen kaltaisiansa meistä kaikki varmaan etsivät. Niitä turvasatamia, niitä yöllisiä reppuretkikuntia, niitä jotka hyvällä tavalla tuo mieleen Nuuskamuikkusen.
Hänen kaltaisensa ovat tarinoiden henkilöitä, jotka seilaavat hurjiin seikkailuihin ja joiden seurassa tuntee elonsa ja olonsa erityisen etuoikeutetuksi. Hänen seurassaan sitä hävetään omaa keskinkertaisuuttaan, vaikka se ei ole millään tasolla tarpeellista, koska Hän ei välitä.
Hän on niitä, joihin ei pidä yhteyttä ehkä kertaansa kuussa useammin, ja jonka kanssa nähdään kerran viiteen vuoteen, mutta silti sitä muistaa miksi siinä toisessa elämässä on hukuttu pimeneviin kesäöihin ja entistä suuremmaksi kasvaviin tunteisiin ja unelmiin.
Hän on parempi tietämättään, ja minä olen hämmentynyt.
Hänen kaltaisiaan pitäisi varoa, koska meille pienille ihmisille usein käy niin, että uimme vähän liian kauas rannasta. Tällä kertaa, tässä elämässä aijon pysyä visusti laiturilla.
Sinä tiedät kuka Hän on. Tämä ei ole jäätävä ylistysvirsi vuodelta 2014, tämä on hämmentyneen hipin ajatus jostakin keskellä yötä.

Päivä kesää

Olen nähnyt kesän auringon laskevan monin. Olen todennut, että tiettyinä hetkinä se on parasta yksin nähtynä. Ei tarvitse listata ylistäviä sanoja näystään, ja on ihan fine lähteä kesken pois jos se ei olekkaan niin mainio. Joskus taas toinen henkilö ja meneillään oleva keskustelu tekee valoisan ajan lopusta vain paremman.

Viimeiset päivät muistuttivat, miksi heinäkuinen elämä on parempaa kuin kaikki muu elämä yhteensä.

Ja minä olen pohtinut, että mistä löytyy kaltaisiani.

Kesä olisi varmasti vieläkin parempi, jos mahdollista, kun käsipuoleen hakeutuisi itse omaehtoisesti joku jonka mielestä olisi vähintään yhtä hyvä idea, kuin minun mielestäni, lähteä keskellä yötä retkelle ilman kenkiä vailla huolta huomisesta. Niin hyvää. Ei mitään vakavaa ja pitkänäköistä, hetken huumaa ja suuria tunteita ja syyskuun tulon unohtamista.

Hänen kaltaisensa näkeminen saa muistamaan aina, että Jumala ei voi olla mitään muuta kuin todellista. 

Ja minä mietin, miltä tuntuu olla ikävöity. Miltä tuntuu se, joka halutaan aina kaikkialle mukaan, koska mikään ei ole ihan yhtä hohdokasta ilman.

058

Liikaa iholla

Nyt on varmaan se aika.
Se mistä kaikki aukovat suutaan, mutta tapa ja sisältö muistuttaa minua kultakaloista aukomassa suutaan samalla vapauttaen pient ilmakuplat leijumaan taivaisiin.
Minä en tiedä kuka olen.
Hiukset ahdistaa.
Naama ahdistaa.
Nenä ahdistaa.
Vaatteet ahdistaa.
Kelpaavuus ja kelpaamattomuus ahdistaa.
Kaikilla on joku, tai ainaki joku joka haluaisi olla hänen kaikkensa.
Milloin minulla joku? Haluaako kukaan muka olla minun jokuni. Miksi minua käsketään hyväksymään ensin itseni, ja sitten etsimään jonkun. Vaikka kuinka ajattelen olevani ihan nätti ja kiva ja sopivan omaperäinen, niin onko sillä mitään väliä vaikka vihaisin itseäni kun kukaan ei huomaa. Kukaan ei halua.
Kaikilla tuntuu olevan joku. Jopa hänella jonka kanssa nukuin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen yöni lusikassa. Ja jostain syystä se tuntuu vähän pahalta. Miksei meistä kenenkään kanssa tullut enemmän kuin se tyyppi jonka lähellä voi olla hetken kylmyyttä paossa. Aina minä luulen, että on fine ripustaa pala itsestään heihin.
Tämän tekstin sisältö ahdistaa liikaa. Ja minä ja he.
Mistä sellaisia joitain löytyy? Ei ainakaan etsimällä. Miten olla etsimättä?
Onko tämä nyt Liian Henkilökohtaista.
On. Ja vasta julkaisin jotain.

Kaikki

Lähiaikojen läheisimpäni lienee Ahdistus. Pieni jokin, joka painaa hartoita alas, saa päähän ihmeellisiä lauseita ja on osa syyllinen silmäpussieni kokoon. Koulu ahdistaa. Tekemisen määrä ahdistaa. Se, etten tee mitään ahdistaa. Ihmiset ahdistaa. Ihmisten vaje ahdistaa. Joskus vähän elämäkin. Yritän kovasti piiloutua sitä peiton alle, olen viettänyt tunteja siinä tutussa sängyssä maailmaa ja tekemisen määrää paetessa. Siihen on piirtynyt hartioideni ja lantioni linja, en ihmettelisi jos löytäisin pienen hipin muotoisen aukon jostain reunamilta.
...
Naurattaa. Elämä naurattaa. Metsä näyttää siltä, että vesisateen sijasta taivas on tiputellut ympäristööni kauniita vihreitä maalipisaroita. Ystävät naurattaa. Iltaiset jo melkein rutiininomaiset puhelut skypessä naurattaa. Tulevat seikkailuni naurattaa. Ja minä kävelen pienen kotikaupunkini mitättömiä katuja kumisaappaat jalassa ja nauran. Pyöräilen vesilätäköistä jotka heijastaa paloja taivaasta ja hymyilen vaikka lahkeeni saavatkin osansa.
...
Suru. Pieni sininen suru. En osaa sanoa mistä mieleni sopukoista aina välillä suru pääsee pyyhkäisemään aaltona ylitseni. Suunpielet lopettavat naurunsa, ja silmät ei jaksa säihkyä ihan niin kovasti kun odottaisi. Ja en yhtään mitään osaa enää sanoa.
...
Itkettää. Huudatuttaa. Tekee mieli juosta. Tekee mieli kiittää kaikkia kaikesta. Tekee mieli syyttää kaikkia ei mistään. Tekee mieli laittaa tyhjälle paperille ihan kaikki mitä päässäni vilisee. Onko se jostain.

Uutta.

Tänään yllätin itseni kehumasta maailmaa ihan jollekkin puolitutulle tuntemattomalle.

Istuin paikallani ja totesin, ettei minulla ole mitään käsitystä kysymysten oikeista vastauksista.

Hukkasin itseni lyhyisiin koulupäiviin, ja panostamiseen, joka on minulle uutta.

Eksyin epätavallisiin ajatiksiin. Uusiin näkemyksiin. Uusiin ihmisiin. Uusiin tilanteisiin. Tutuu, että tässä keväässä on erityisen paljon uutta.

Lupasin, että meidän kotimme on avoin vieraalle ihmiselle elokuussa, ja se ahdistaa minua suunnattomasti. Niin paljon, että arvon katoamisen ja piiloutumisen välillä. Juuri sen takia lupasinkin, että meille saa tulla.

Ja minä olen hämmentynyt ja jatkan eksymistä. 

Kumma.

Me syleilimme toisiamme jossain rinnakkaistodellisuudessa, väsymyksen huurruttamina pimeinä tunteina reidelläni oli vieras käsi, ja niskaani hönki joku vähemmän tuttu ihminen.

Savu kietoi arominsa hiuksiini, ja vieraan ihmisen vieraista lakanoista jäi vaatteisiin nyt jo niin tuttu tuoksu.

Kaipasi viereensä jotain, joka lämmittäisi, ja minä kapusin hänen viereensä epätavallisen lämpimänä.

Minä kaipasin jotain viereeni, mutten antanut kielelleni lupaa tiputtaa sellaisia sanoja kenenkään korville.

Läheisyys ja sen hukkaaminen saa minut tuntemaan narkkimaisia piirteitä, kummallista kaipuuta erilaisilla vivahteilla. Ja se on outoa.

Käytän rajalliset lopun alun ajat kielelliseen ilmaisuun englannin läpäisemisen sijaan, ja jostain tulee pieni syyllisyys päähäni.

Kannattaa antaa sen vain olla.

Me ollaan

Miksi ihmiset vuodattavat säkeitä itsestään kolkolle virtuaalivalkoisuudelle? Miksi minä teen niin?

Tämän vuorokauden nimi oli Tuska. Huomonen lienee Turhautuminen ja sitten tulee jotain muuta.

Tuntuu, että kaikki se ajatustyö jota olen tehnyt, kaikki ne mitättömät lupaukset mitättömän pääni sisällä ovat muuttuneet pelkästä kuvailevasta sanasta todelliseksi mitättömyydeksi.

Huomaan pohtivani sitä, kuka on Tilda. Ketä on ihmiset ympärilläni. Mikä on suhteeni heihin. Mikä on suhteeni kaikkeen muuhun. Miksi.

Ja samalla tiedän sen olevan turhaa, koska kukaan ei vaikuta keneenkään, minä en ole Suuri ja Ihmeellinen heidän silmissään ja kaikki se erityisyys onkin jotain muuta.

Ja sitten mietin sitä, kuinka hairahtaneelta kuulostan.

Ja nyt olen niitä ihmisiä jotka kertovat asioista sen reunan, mutta jättävät loput pimentoon. Anteeksi ystävät, jos täällä on enää ketään, mutta en löydä näiden mietteiden sanallista lähdettä.

Ei tehdä mitään ja ei odoteta mitään.

Vedä henkeä.

Olen huomannut pyrkiväni hengästyttäviin teksteihin, sellaisiin jotka kulkevat niin pieniä polkuja, että pitää keskittyä kovasti lukemiseen ettei astu harhaan. Unohtaa kuitenkin hengittää.

Toivon maalaavani suuria taluluja sanoista. Suuren suuria tauluja, jotka oikeastaan toimivat vain kaukaa katsottuna, mutta joita haluaa katsoa ahneuksissaan nenä kiinni paperissa. Tai näytössä. 

Sellaiset sanat eivät kuitenkaan ole mitään muuta kuin vastarannalla huutavia ystäviä, ja taivaalla tuikkivia tähtiä. Ihan ehdottomasti tavoittamattomissa, mutta silti sitä pyrkii niitä kohti, tietäen että epäonnea sitä runoilee vain vielä enemmän.

Viimeisiin päiviini on kuulunut Hyviä Teehetkiä Hyvän ihmisen vieressä. Tällä Hyvällä Ihmisellä on maailman kauneimmat ripset, ja hieno taito tajuta mitä seuransa haluaisi kuulla. Hyvän Ihmisen seurasta on turhan helppo nauttia.

Onneksi on koulu, joka kiskoo minut ilman lupaakin takaisin teekuppien ja tähtitaivaiden ääreltä niille tavallisille kävelykaduille ja muovisille tarjottimille.

Raitoi ja kakkui

Mahaan sattuu ja varpaita kipristää ja musta tuntuu, että tästä ei tulekkaan niin ilmiömäistä elämää kun edellisestä kerrasta.

Kaikki on niin hirveen sotkusta ja musta tuntuu että ei oo tilaa järjestellä tätä kaikkea. Tuntuu, että kansiot ja lehtiöt joihin koota asioita ja tehdä luetteloita on kokenut pyörremyrskyn ja kaikki duuni oli tosi turhaa.

Niin kai se menee, että yksikin väärin menty kohtaus aiheuttaa sellaisia suuria linjoja ja isoja jatkumoita tässä elämän roolipelissä.

Nyt kuitenkin toivon, että ehdin miettiä, ja hyväksyä, että asioiden voi joskus antaa olla sekaisin. 

Kyl me selvitään, ainaha me. Ainakin kakkukesteillä ja heidän ympäröimänään.

Ei mitään ei missään

Viimeisimpinä päivinä on satanut hurjasti, ainoastaan auringonlaskun aikaan taivas oli jotain muuta kuin sykkä ja väritön.

Pienen hetken.

Herätykset herättää päivä päivältä aikaisemmin, ja minä haluan entistä enemmän käyttää yöt valvomiseen päivien sijaan.

Valaistus on heikko, ja pienet hahmot hyppivät nurkissa huutamassa niin kovin moniäänisesti asiaansa.

Ja yksi pieni peikko taas tänään havahtui, miks mä oon täällä ja muut tuolla ja kaikki toivoo mut kukaan ei siltikään usko.

Ja koiria.

Päästä.

Onni olikin rajallista, ja mä olin väärään aikaan paikalla.

Muiden elämä on niin mahtavaa

vaihtelevaa

vivaihteekkaan sielukasta.

Ja mä istun viidettä viikkoa samassa asennossa.

Haluan löytää sen mun jutun.

Ahdistaa lähinnä kaikki. Herätyskello aloittaa itkuvirtensä joka aamu aikaisemmin.

Sata päivää myöhässä.

Vaivaiset sata.

Ja mä haaveilen, mutten tiedä edes mistä.

Pakko päästä.

Ennenkaikkea

Tammikuu opetti. 31 pitkää päivää.

Annoin itselleni luvan oppia ja etsiä vieraita nimiä, annoin itselleni luvan olla niin surullinen tarve vaati.

Luin klassikkokirjan. Tai lähinnä kuuntelin.

Pohdin asioita ympäri ja ympäri ja aina päädyin samaan.

Retkeilin ja kävelin huvikseni kilometrejä.

Sain onnekseni töitä, ja leikkasin takun.

Vain yhden.

Mietin keventäisinkö taakkaani hartoiltani, jos en vaan olisikaan se hippi.

Ja tarvitsin.

Ja en tiedä,

vastattiinko minulle ylipäätään.

Unohdin

Kohtasin vieraan tuttavan teellä.

Listasin syitä olla.

Pelkäsin kuvaamaani synkkyyttä, sekä elämän mahtipontisuutta.

Kuulin, että puheistani pidetään, että minua on siunattu.

Uuvuin itseeni ja ihmisiin ympärillänl.

Hymyilin posket kipeiksi.

Palellutin korvani.

Surin koulua ja arkea.

Ja aina välillä lopetin

Ja unohdin. Sitten taas jaksoin ikuista kiertoani.

-

Hullu tarve tallentaa asioita, mutta en osaa sanoa mikä huutaa tarvetta tulla muistetuksi ja en osaa yhtään enää.

Ja niin kovasti se vaan hymyilyttää

Täältä löytyy hippejä raitapaidoissa, yksi kappale.

Syyllistys on kovaa, itseäni kohtaan yllättäen.

Enkä osaa maantiedettä, ja en osaa herätä aamuisin oikeaan aikaan, enkä osaa käyttää aikaani oikein.

Tässä loputtomassa valkeudessamme kuitenkin elämän väreiksi riittää oranssi ja sininen raitainen vaate.

Ja hymyilyttää kuinka tyhmä pitää olla, että palelee pakkasen puoella irvistämässä. Ja hymyilyttää se hupsu tunne, kuinka tyhmä pitää olla että haluaa päälleen heittää lunta.

Ja silti kaikki on vaan niin puuduttavaa.

Valkoinen autuus.

Vuodatin ajatukseni ja murheeni pois kuin vedet kylpyammeesta. Otin kaiken koossa pitävän tulpan pois ja annoin kaiken valua saavuttamattomiin, tyhjyyteen välillämme.

Puheeni oli pysäyttämätön tulva, ja nyt tuntuu kuin olisi syntynyt uudelleen. 

Se on rankkaa, ennen niin ehtymätön sosiaalisuuteni on hahmotellut rajansa, aina ei jaksa ja usein olisi miellyttävämpää vetäytyä yksinäisyyteensä.

Siinä vaan voi käydä niin, että ihmiset katovat ja unohtavat yksinäisen hipin nurkassa. Vaikka lienekö oikeat ihmiset voiva jättää, tuskin.

Juuri nyt kaipaisin vastakappalettani, epäidenttistä peilikuvaani ja mahdotonta yhteyttäni. Ja niin kovasti haluiaisin muistaa sen tunteen kun jännitin varpaillani ja huomasin unohtaneeni hengittämisen taidon.

Valkoista autuutta.

Taivas on

Taivas voi olla juuri tässä nyt. 

Maan päällä.

Ja silleen.

Jotakuta pelottaa,

ainoa syy ahdistua istuu vieressäsi.

Surullista elämää, 

jos jonkun turhan takia kuumottelee tekemisiään.

L O P E T A.

Viihdyttävä.

Naurattava.

Älä edes vaivaudu katsomaan.

Joskus reisiä sattuu,

Ja joskus kipukin on vain hyvä.

Palataan |2015|

Tämä kirjoitus ei ehkä sisällä mitään viihdyttävää, ette menetä mitään jos jätätte sen lukematta. Tämä kirjoitus on julkaistu puhtaasti minulle, ei viihdyttämään ketään.

Se ei ole päiväkirjassa, eikä se ole miljoonan muun tekstin tavoin luonnoksissa "tallessa". Se on nyt täällä koko maailman valokeilassa, että itse sen osaan lukea, osaan palata siihen.

Tämän alustuksen jälkeen, ei tarvii.

Kun koko maailma tuntui odottavan vuoden vaihtumista, mä istuin meidän nojatuolissa.

Porukat jotain hääräs, ja kysy mun vuodesta, millanen oli?

Aika laimee.

No kui?

En tehny mitään ihmeempiä.

Ja porukat ihmetteli, lopetin peruskoulun, ensimmäiset oikeet työt, ja uus koulu. Eikö siinä muka oo jo ihan merkittäviä juttuja?

Ja sit olin taas kunnollinen teini ja valitin niistä töistä. Loppu.

Sellanenhan 2015 oli, laimee. Ei mikään paska, eikä mikää ylistettävä. Ihan turha vuosi, niin turha, että se ei ansaitse enempää kuvailevia sanoja.

Pakostakin vertaan sitä 2014 vuoteen, tässä vuodessa oli ihmisen mentävä aukko.

Sen siitä saa kun on nuori tyttö, joka haluaa omistaa vaikka koko elämänsä jollekkin.

Ah ihanan dramaattisen kuulosta, oikeesti ei läheskään niin dramaattista!

Olin hirveä ängsti koko vuoden, ja tuntuu että en oikeesti tehnyt MITÄÄN. Ei mitään merkittävää.

Näin lähimuistilla muistuu mieleen hiihtoloma, syysloma, ja tuhat kuppia teetä. Ei kuitenkaan niin merkittäviä asioita, että niitä jaksaisi muistaa myöhemmin.

Oon järkyttävä vätys, jos en nyt pian ala tekemään jotain oikeeta mun elämällä, niin eläkelläisenä oon vieläkin sohvan nurkassa kattomassa paskoja sarjoja ja vätystelemässä. Ihan oikeesti, pakko tehä jotain. Mitä helvettiä mä teen mun elämällä?

mitäteenmunelämällämitäteenmunelämällämitäteenmunelämällä

mitäteenmunelämällämitäteenmunelämällämitäteenmunelämällä?

Se on varmaan kohta joku mantra. Ei mulla oo mikään kiire, mutta tulevana vuonna on pakko tehdä jotain,  jotain joka merkitsee enemmän kun purkillinen ilmaa.

Mistä ihmiset löytää niiden intohimoja? Mistä ihmiset repii intoa tehdä asioita?

P A K K O R Y H D I S T Ä Y T Y Ä.

tyhiä sanoja ja tyhjiä lauseita ja tyhjiä päätöksiä.

Tällä kertaa ei kunnon vuosipostausta. Voin sanoa teille kaiken paljon lyhyemmin:

Talvi

Kevät

Kesä                                                     

Syksy 

Talvi

TYHJIÄ JA TURHIA

En jaksa. Annan kaikki toivot kuudennelletoista.

Tää ei ole vihainen teksti. Tää on jotain mitä mun pitää muistaa.