Puheeni oli pysäyttämätön tulva, ja nyt tuntuu kuin olisi syntynyt uudelleen.
Se on rankkaa, ennen niin ehtymätön sosiaalisuuteni on hahmotellut rajansa, aina ei jaksa ja usein olisi miellyttävämpää vetäytyä yksinäisyyteensä.
Siinä vaan voi käydä niin, että ihmiset katovat ja unohtavat yksinäisen hipin nurkassa. Vaikka lienekö oikeat ihmiset voiva jättää, tuskin.
Juuri nyt kaipaisin vastakappalettani, epäidenttistä peilikuvaani ja mahdotonta yhteyttäni. Ja niin kovasti haluiaisin muistaa sen tunteen kun jännitin varpaillani ja huomasin unohtaneeni hengittämisen taidon.
Valkoista autuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti