Olen huomannut pyrkiväni hengästyttäviin teksteihin, sellaisiin jotka kulkevat niin pieniä polkuja, että pitää keskittyä kovasti lukemiseen ettei astu harhaan. Unohtaa kuitenkin hengittää.
Toivon maalaavani suuria taluluja sanoista. Suuren suuria tauluja, jotka oikeastaan toimivat vain kaukaa katsottuna, mutta joita haluaa katsoa ahneuksissaan nenä kiinni paperissa. Tai näytössä.
Sellaiset sanat eivät kuitenkaan ole mitään muuta kuin vastarannalla huutavia ystäviä, ja taivaalla tuikkivia tähtiä. Ihan ehdottomasti tavoittamattomissa, mutta silti sitä pyrkii niitä kohti, tietäen että epäonnea sitä runoilee vain vielä enemmän.
Viimeisiin päiviini on kuulunut Hyviä Teehetkiä Hyvän ihmisen vieressä. Tällä Hyvällä Ihmisellä on maailman kauneimmat ripset, ja hieno taito tajuta mitä seuransa haluaisi kuulla. Hyvän Ihmisen seurasta on turhan helppo nauttia.
Onneksi on koulu, joka kiskoo minut ilman lupaakin takaisin teekuppien ja tähtitaivaiden ääreltä niille tavallisille kävelykaduille ja muovisille tarjottimille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti