Nyt on varmaan se aika.
Se mistä kaikki aukovat suutaan, mutta tapa ja sisältö muistuttaa minua kultakaloista aukomassa suutaan samalla vapauttaen pient ilmakuplat leijumaan taivaisiin.
Minä en tiedä kuka olen.
Hiukset ahdistaa.
Naama ahdistaa.
Nenä ahdistaa.
Vaatteet ahdistaa.
Kelpaavuus ja kelpaamattomuus ahdistaa.
Kaikilla on joku, tai ainaki joku joka haluaisi olla hänen kaikkensa.
Milloin minulla joku? Haluaako kukaan muka olla minun jokuni. Miksi minua käsketään hyväksymään ensin itseni, ja sitten etsimään jonkun. Vaikka kuinka ajattelen olevani ihan nätti ja kiva ja sopivan omaperäinen, niin onko sillä mitään väliä vaikka vihaisin itseäni kun kukaan ei huomaa. Kukaan ei halua.
Kaikilla tuntuu olevan joku. Jopa hänella jonka kanssa nukuin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen yöni lusikassa. Ja jostain syystä se tuntuu vähän pahalta. Miksei meistä kenenkään kanssa tullut enemmän kuin se tyyppi jonka lähellä voi olla hetken kylmyyttä paossa. Aina minä luulen, että on fine ripustaa pala itsestään heihin.
Tämän tekstin sisältö ahdistaa liikaa. Ja minä ja he.
Mistä sellaisia joitain löytyy? Ei ainakaan etsimällä. Miten olla etsimättä?
Onko tämä nyt Liian Henkilökohtaista.
On. Ja vasta julkaisin jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti