Lähiaikojen läheisimpäni lienee Ahdistus. Pieni jokin, joka painaa hartoita alas, saa päähän ihmeellisiä lauseita ja on osa syyllinen silmäpussieni kokoon. Koulu ahdistaa. Tekemisen määrä ahdistaa. Se, etten tee mitään ahdistaa. Ihmiset ahdistaa. Ihmisten vaje ahdistaa. Joskus vähän elämäkin. Yritän kovasti piiloutua sitä peiton alle, olen viettänyt tunteja siinä tutussa sängyssä maailmaa ja tekemisen määrää paetessa. Siihen on piirtynyt hartioideni ja lantioni linja, en ihmettelisi jos löytäisin pienen hipin muotoisen aukon jostain reunamilta.
...
Naurattaa. Elämä naurattaa. Metsä näyttää siltä, että vesisateen sijasta taivas on tiputellut ympäristööni kauniita vihreitä maalipisaroita. Ystävät naurattaa. Iltaiset jo melkein rutiininomaiset puhelut skypessä naurattaa. Tulevat seikkailuni naurattaa. Ja minä kävelen pienen kotikaupunkini mitättömiä katuja kumisaappaat jalassa ja nauran. Pyöräilen vesilätäköistä jotka heijastaa paloja taivaasta ja hymyilen vaikka lahkeeni saavatkin osansa.
...
Suru. Pieni sininen suru. En osaa sanoa mistä mieleni sopukoista aina välillä suru pääsee pyyhkäisemään aaltona ylitseni. Suunpielet lopettavat naurunsa, ja silmät ei jaksa säihkyä ihan niin kovasti kun odottaisi. Ja en yhtään mitään osaa enää sanoa.
...
Itkettää. Huudatuttaa. Tekee mieli juosta. Tekee mieli kiittää kaikkia kaikesta. Tekee mieli syyttää kaikkia ei mistään. Tekee mieli laittaa tyhjälle paperille ihan kaikki mitä päässäni vilisee. Onko se jostain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti