Rakas ystävä.
Minä olen loppu. Olin joskus ihanan terävä kynä, mutta nyt se lyijy on kulunut pois. Enää tylppä pää.
Makaan hämärissä huoneissa katsellen aina niin kovin suuresti toisiaan muistuttavia puukattoja.
Kierrän ajatusteni ja huolieni ympärillä kehää kuin saalistaja konsanaan.
Unohdan ne, aina kun joku muu tulee paikalle. Sen takia en ehkä osaa sanoa olostani ikinä.
Ihmiset piristävät minua. Useimmiten. Sitten ovat ne ihanat ystävät, ne oikeasti ihanat ystävät ilman sarkasmin häivääkään, jotka saavat minut tolaltani. Saavat minut toivomaan, etten olisi keskustelussa. Ja jotka itseasiassa unohtavatkin osuuteni. Vaikka moni asia on vain läppää, niin ei aina ole kiva kuulla kuinka minusta tulisi ilmeisesti parempi versio tekemällä sen ja tämän ja tuon toisin. He eivät ehkä hahmota syvyyttä samalla tavalla kuin minä.
Olen opetellut ajamaan autoja, ja löytänyt kai elämän tunnuspiirteitä.
Olen kulkenut kumiveneellä koskea alas ja syöttänyt suklaakakkua tahmaisin sormin toverillekkin.
Olen kiivennyt mäkihyppytorniin, jälleen.
Olen ilmeisen pulassa hänen ja heidän ja itseni kanssa.
Ja en voi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti