Ei voi

Mietin, voiko lentotaitoiset rakastaa aurinkoa niin paljon, että lentävät se lämpöön ja palavat. Eikö niin joskus ole käynyt?
Jalkoja sattuu.
Päätä sattuu.
Käsiä sattuu.
Niskaa sattuu.
Mä muistan niin hirveen hyvin miksi hän sai sukat pyörimään jaloissa. Ja mietin, että miksei me koskaan osattu olla hienoja ystäviä symbioosissa. Tunteet oli tikareita mahaan, ja pelkään niitä kovasti.
Hullaannun, eri tavoin kuin aikoinaan. Tiedän.
Kesän romanssi, varastetut suudelmat ja katseet.
Kun on tajunnut, ettei kosketuksesta kuole, pitäisikö meidän olla vierekkäin tallessa. Ei sormukset sormessa, tai edes suhde otsikossa. Oltais ja tiedettäis.
Minusta riippuen, niin tekisimme. Sinusta riippuen. Ei.
Mä en oo hieno ja mystinen ja cool. Mä oon tyhmä arkinen ja liian puhelias. Ja pelkään sitä.
Kai se menee niin, että tänkin lautan on seilattava vaan yhden matkustajan kanssa.
Voiko sydän mennä rikki vaikkei sen antaisikaan vaarantua?
Haaveilen pimeistä öistä kesällä, kun voi ajaa niin kovaa ettei henki meinaa pysyä perässä. Mielellään yksin. Musiikkia huudattaen ja itse huutaen. Katulamput vilisisi ja aika kun oon siihen voipa tule jo.
Tämä on tapani riisua itseni näkyvilleni. Vailla rooleja. Vain siksi minä.
Olisi kivaa olla se jonka kaikki haluavat mukaan. Se hurmaava hymytyttö.
Olisi kivaa jos musta huolehdittaisiin, kysyttäisiin välillä mitä kuuluu ja onhan kaikki okei. Vaikkei uskaltaisikaan sanoa niin olisi hyvä tuntea.