Me taisimme olla toisiltamme eksyneitä liian kauan. Sen ajan pelastusrenkaani oli ajatus sinusta, siitä kuinka kaiken tämän jälkeen voisin taas kertoa sinulle harvoja säikeitä sielustani, sinä ehkä tekisit samoin.
Ymmärsin, että nyt kun polkumme taas ovat ristenneet, että se on julma pelastusrengas. Kuin uni, jonka ei pidäkkään tulla todeksi.
Ajattelin meidän olevan niitä, jotka aamun hämärässä kuiskivat toistensa korviin varjeltuja salaisuuksia, kertoisivat miltä maailman liikkeet tuntuvat jalkapohjissa, ja mitä sisälläni tapahtuu, kun kaltaisesi puhaltaa niskaani lämpimän ilman.
Olen tajunnut, ettemme koskaan olleet me.
Emmekä ne.
Sinuasta ei koskaan tullut se kaunis vieressäni nukkuva ihminen, jota katsoa aamuauringossa. Sinusta ei koskaan tullut se, jonka kanssa liftata Jyväskylään ja sen yli.
Minusta ei koskaan tullut se.
Olin lapsi, ja nyt olen joku muu, kuin se jonka voisi kuvitella viereesi.
Ja mikä oudointa, näiden asioiden tajuaminen ei tunnu veitsen iskuilta mahaan, ei tunnu niin paljoa siltä kuin luulin sen tuntuvan.
Ei sen todellisuuden tajuaminen hyvää ole, mutta tiedän, että me ehkä osataan olla tää juttu niin, että on hyvä olla ystävä. Ilman niitä ainaisia haaveita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti