Muistaisimpa olla kiitollinen kaikesta tästä mitä en ansaitse. Joskus sitä turtuu, ja ajattelee yksinkertaisesti olevansa oikeutettu kaikkeen siihen mitä omaa. Todellisuudessa saisin olla kiittämässä Luojaani jokaisessa käänteessä tästä kaikesta. Askellukseni ja olemiseni pitäisi olla nöyrä maailman edessä.
Haluan muistaa, kuinka etuoikeutettua on se, että yksi upeimmista tapaamistani ihmisistä tykkää siitä, että olen olemassa. Ihan ultimaattisen absurdia! On maailman upeinta, kun tuntuu, ettei voi päästä tarpeeksi lähelle toista. Vaikka kuinka kovaa kietoisimme raajamme toisiimme, olisi
välillämme liikaa tilaa. Ihmeellistä, että on joku jonka lähellä haluaa olla niin kovasti.
Olen etuoikeutettu, kun ympärilläni on kaunissieluisia (ja -kasvoisia toki!) ystäviä, ja kun koko porukalla tuntuu menevän niin tajuttoman hyvin.
Outoa, että musta saa jotain tälläistä irti maanantaina ennen kello kahdeksaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti