Syksy on täällä. Meidän koti on keskellä keltaisia puita ja harmaata olemassaoloa. En vaan voi keksiä mitään muuta sanaa tälle olemukselle mitä täällä on.
Myöskään mulle ei oo sanaa. Ei oo hyvä olla, eikä ehkä ihan hirveen huonokaan. Ehkä enemmän kuitenkin huono, ahdistunut mytty mun rinnassa.
Mä tykkään kovaa ihmisestä. Sellanen tyyppi joka ottaa kädestä kiinni ja jonka kaa tuntuu, että ei oo tulevaa ja ei oo mennyttä vaan on ainoastaan tämä hetki ja tämä paikka.
Ei oo mitään mielenkiintoa ottaa puhelinta ja ettiä jotain muuta nähtävää.
Sen kanssa ei oo myttyä, ja unohtaa että kohta taas kaikki on tyhjää ja mä makaan sohvalla kirjottamassa tätä. Aina ei muista kuinka hyvä ihminen on. Aina sillon kun on ihmisen kanssa, muistaa kuinka hyvä hän on.
Ei ole hetkeä, jona voin verrata yhtään ketään siihen. Kukaan ei oo niinkun se. Yhtään kukaan ei saa mulle noita tunteita. Ei kukaan ennen.
Ja se on aika sairasta.
On loppujenlopuks tosi kuluttavaa, kun hänen kaltaisensa läheisestä sijainnistaan huolimatta ole mahdollista olla läsnä. Ei oo mahdollista nähdä ja rakastaa koko elämää usempaa kertaa viikossa. Hyvä kun edes viikonloppuisin. Muutamia tunteja. Ei usein. Ei samoin kun kesällä. Kesällä ei ehtinyt ikävöidä. Nyt ei ehdi muuta kun ikävöidä. Nyt vielä hetken mussa ja olemuksessa tuoksuu tuttu poika, kohta se tuoksu katoaa ja en voi muistaa tätä oloa enkä voi muistaa kuinka hyvä on olla siinä.
Ei voi muistaa kuinka palkitsevaa on edes muutama tunti viikkojen välein nähdä ja olla lähellä. Ei muista että kaikki tää on ikävöimisen arvoista.
Eikä tiiä millon on viimenen kerta kun otetaan syliin. Aina sovitaan, että ens kertaan, ens kerta tulee. Kun et sä koskaan voi tietää millon tää epätodellinen hyvyys lakkaa olemasta.
älä lakkaa. kutsu mut vaikka sun pieneen huoneeseen siihen pieneen sänkyyn. Lupaan olla valittamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti