Mun elämään vierähti pokepallollinen onnellisuutta. Tai ehkä aika helvetisti enemmänkin.
Kaikki alko keskiviikkoisesta yöretkestä. Pokemoneja ja sellanen poika joka on tehnyt kaikki siistit jutut. Siisti poika. Tärkee poika. Yks välikatto jossa oli lämmin. Vähän niinkun sauna. Ja pimeetä, ei pelottavan ahdistava pimeys, vaan sellanen pehmeä kietoutuma jossa voi ottaa kädestä kiinni ja ei tarvitse ahdistua.
Sellanen penkki jossa jalat ei osu maahan, ei kovin levee, vaikka lähekkäin me kai ois istuttu silloinkin jos olisi kaikki maailman tila ollut tarjolla. Sellasta yllättävää avatumista avaruuksien äärettömyydestä, tai ehkä vaan taivaan pilvistä. Yhtäkkiä molemmat oli toisilleen harmaata, valkonen on ystävyyttä ja musta sitä toista kymmenen vuoden suunnitelmaa. Harmaata. Kosketuksia. Salassa tapahtuvia suudelmia.
Näin jatku. Aina kun mentiin pois toistemme luota se pääty siihen.
Netflix ja chill on tuttu käsite. Yläkerran vinokattoisessa huoneessa oli tunteita. Kaks paitaa löysi paikkansa varmaan jalkopäädystä, en tiiä, läheisyyttä. Uutta. Paras tapa nukkua keskellä yötä muutama tunti.
Ja niin se menee.
Eilen niillä.
Olisin saanut jäädä, ja se kai oli ollut ajatuskin, mutta parempi tulla tänne. Outoa tuntea ikävää johonkin jo tunnin päästä. Niin hyvä.
Niin hyvä elämä.
Älkää ottako pois jooko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti