Viherä

Ostin takin. Se on vihreä. Ei sellainen kesäinen ruoho, vaan sellainen Spotify-logon vihreä. Se on varmasti järjetön, mutta ajattelin että se varmasti ilostuttaa kanssaeläjiä ikuisten mustien ja harmaiden sävyisissä takkimerissä.

Edes minua.

Siitä voisi keksiä hienoja vertauksia joilla selitetään maailman pienet rakenteet ja suuret ongelmat ja syväluotaukset, mutta en jaksa miettiä niitä nyt.

Haluan uskoa, että se on takki joka minulla on vielä vuosienkin päästä, ja heitän sen aina niskaan kun viiletän jälleen kerran johonkin suuntaan helmat hulmuten.

...

En tiedä muistaako kukaan, että tapani on tehdä vuosikatsaus aina näin vuoden lopussa. Olen tehnyt sen lähinnä itselleni, niiden lukeminen myöhemmin on oikein viihdyttävää. 

En kuitenkaan vielä ole päätynyt muistelemaan blogin kautta, joten voi olla että vuosi 2015 saa kokoavan hetkensä ensivuonna, tai ei ikinä.

...

Luin myös vanhoja viestejäni, ja vanhoja juttuja noin ylipäätään. Ikävöin kaikkea kaikkia ja en mitään nimettävää, sen vain halusin kertoa.

Mahtavaa

Elämä on ihan mahtavaa. Ihan hullun M A H T A V A A.
Varsinkin jos on onnellinen, niin kaikki on vaan niin mahtavaa.
Ja jos suru ja melankolia ei ole pimentänyt taitoa ajatella, niin sitä voi tajuta, että elämä on mahtavaa.
Ja jos ei olisikaan.
Niin ainakin aina on elämä.
Kaikki systeemit, ja se kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen on niim järjettömän siistiä kaikkine järkineen.
SIIS KAIKKI NE SYSTEEMIT. KAIKESTA SEURAA KAIKKEA.
Ja se on. ihan. hullun. mahtavaa.
Ja ihmiset.
Ja loma.
Ja kirjat.
Ja se hetki,
se hetki ennen kun itkut loppuu,
ja se hetki kun ei tiedä alkaako toinen nauraa vai itkee,
ja se hetki kun joku muistaa,
ja se hetki kun mahaan sattuu ja tippuu sängyltä kun on niin hauskaa,
ja se hetki kun tajuaa,
tai muistaa,
että elämä on ihan mahtavaa.
Ja, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikki on silleen kun on syystä ja kun ei koskaan voi tietää kui ihmisille käy, mut se on vaan cool.

Eikä elämä ees oo ikinä niin mahtavaa kun mitä se nyt on. Paitsi ehkä enskerralla kun kaikki on taas mahtavaa.

Valkea

En muista onko mulla taas ollu niitä fiiliksiä, vai onko hyvä kirja vain saanut minut samaistumaan päähenkilöön.

Tärkeintä että olen aloittanut.

Henkilö, joka piiloutui nimensä taakse, ja jonka kohtasin tuntemattomana.

Ikävöin hippejä.

Leivoin kinkun.

Jauhoista, eläinvapaata ja silleen.

Ihastelin ihmisiä, ja uneksin toverituokioista.

Kuten aina.

Pyhitän lomani toipumiselle syksystä ja miettimiselle.

Keksin kaiken ihan juuri.

Surku, että hirveästi haluaisi puhua, mutta sitä ei ole vielä ihan oikea mood.

Se palautunee kuitenkin pian, todennäköisyydet ei ole edes yhtä huonot kuin se että joulu on valkea.

Tänään

Tään muistan taas ajatelleeni, mutta en että mitä.

Tänään olen kietoutunut pieneksi keräksi ja kylvänyt tyynyni parilla hassulla kyyneleellä.

Olen katsonut elokuvia, ja halunnut lukea kirjoja.

En sellaisia kirjoja, 

vaan sitä paljon puhuttua taidetta.

Olen tullut huolestuneeksi ystävästä, hänestä joka oli ennen minua lähempänä. 

Olen kysynyt kuulumisia ja suositellut elokuvia.

Olen hymyillyt kovasti, ja nauttinut ja ollut.

Ja vaikka kuinka on ollut tunnetta ja onne, niin silti koen syyllisyyttä siitä, etten edes aikonut lukea. 

Koulukirjoja siis. 

Olen maailaillyt epärelaistisia haavekuvia, ja hetken uskonut niihin.

Voisiko

Olla eksyksissä

Olen pohtinut, että olisiko se hauskaa olla eksyksissä,

hukassa kartalta.

vailla mitään ideaa siitä missä todella on.

Haluan uskoa, että olisi se hauskaa.

Jos osaisi olla pelkäämättä.

Vaikka eikös se ole niin,

että loppujenlopuksi,

me kaikki,

ollaan ihan hukassa.

Ainakin pään sisällä.

Vaikka aina sitä ei edes ymmärrä,

aina ei tajua,

mutta vasta,

kun myöntää,

eksyneensä,

sitä voi löytää,

itsensä.

Mulla on ollu hyvä olla

Tää viimestään pilaa mun uskottava hihhuli gamen. Tein kokeen, että miltä se sitten tuntuu laittaa instagramiin oman naamansa etukameran kautta tallennettuna.

En oikeen tiiä oliko sen arvosta.

Tälläsiä juttuja mä aina välillä teen, ihan arkipäiväisiä, mutta jotenkin omituisia.

..

Laitoin jouluvalot huimat kolme päivää etuajassa.

Totesin, että elämä on liian lyhyt ja talvi liian pimee odotteluun, ja sitten laitoin valoja ja kynttilöitä.

..

Kynttilät lyhenee lyhenemistään, ja jollain unenomaisella tavalla aina välillä muistaa, että koko maailma ei tuoksukkaan tuoksukynttilälle. Mun huone vaan.

Pitää välillä myös havahtua siihen, et maailma on muutankin kun mun huone.

Hain muuten karttapallon yöstä muistuttamaan itseäni siitä.

..

Ja mulla on ollu hyvä olla.

Ihme sykerö

Näyttää möhköfantilta. Istu vaikka selkä suorassa niin jatkoon satasella.

Melankolia inspiroi.

Vaikka musta tuli ehkä nanosekuntiks ihan onnellinen.

Sitten sitä huomaakin näyttävänsä 5-vuotiaalta. Ja sit sitä on jo pimeetäkin.

Ja sit sitä tajuaa ettei oo tehny mitään järkevä ikinäikinäikinä.

sinä. Tylsä. ihminen.

Tylsä isolla teellä.

Mä haluan vaan pois.

Mistä ihmeestä nää fiilikset oikeen kimpoilee?

Au.

Tähtipölyätähtipölyätähyopölyä.

Niin ne sanoo, että kaikki me ollaan vaan hiukkasia tähdistöstä.

Mulla on varmaan orastava pimeystalviallergia, en saa enää henkeä ja silmistä sataa kyyneliä.

Tai ehkä se on vaan syysflunssa. Tai talviflunssa. Ja kaamos. Ja stressi.

Näitähä riittää.

Oon ihan hukassa itteni kanssa ja luulen, että pitäisi vaan tehdä jotain.

Haluisin löytää sen tähdenlennon jonka perässä roikkua.

Mennään rauhassa. Hyväksytään hienosti.

Sillä kaikkihan meistä loppujen lopuksi

on

vaan

tähtipölyä.

....

Oikeesti, en oo ihan koko ajan niin melankolinen, kun tää blogi antaa oletaa.

Luvassa vesisateelinen

Vaikka ne on kaikille muille vaan lätäköitä, niin joskus tuntuu kuin olisi valtameressä vailla uimataitoa.

Tiesittekö, että aina välillä joku hukkuu sellaiseen? Ei vaadi edes paljoa vettä niin voi käydä huonosti.

Pikkuinen sade ja pikkuinen lätäkkö ja pikkuinen ihminen voi olla lähes huomaamattaan korvia myöten merihädässä.

Onneksi pienen pienillä lätäköilläkin on varmasti suuren suuri tarkoituksensa.

Silti sitä haluaisi piiloutua sateenvarjon alle ikuisiksi ajoiksi.

Siinä vaan on se pulma, että silloin sitä  hukkaa huonolla tuurilla ne valonsäteetkin.

Joskus sitä vain haluaisi ajelehtia sateenvarjoineen päivineen kohti aavaa ulappaa.

Ja mitenkö kuva yllä liittyy tähän? Viikonloppuna tajusin laskea sateenvarjon pois oikealla hetkellä.

Pahapahapaha

Ihminen osaa olla itsekäs.

Ihan kamalan itsekäs.

Jopa tajuamattaan.

Minä olen.

Ja kun se iskee tajuntaan, kuin aamupakkanen konsanaan. 

Niin sitä toivoisi voivansa huutaapotkiakuollaitkeäpelastua.

Loppupeleissä sitä vuodattaa kyyneleen tai pari.

Ihminen osaa olla toiselle kiltti.

Hymyillä.

Pitää oven auki.

Pienet teot.

Mutta sitten sitä tajuaakin, että energia on mennyt omaan kurjuuteen.

Minä pahapahapaha ihminen.

Anteeksi.

Harmaata

Harmaata. Niin kovin harmaata. Marraskuu on niin kovin täyteläinen harmaasta. 

Mä alan olemaan vähän kypsä tähän värittömään elämään.

Tai no. Ollakseni rehellinen, mä ajattelen mun elämäni melankolisempana ja harmaampana kuin mitä se todellisuudessa on.

Nytkin päämääränä Turku.

Kiittämättömyys nousee uusille leveleille, luulen.

Mä. En. Jaksa.

Ihmiset

Mulle ei ole ikinä käynyt niin, että saisin siipeeni niin pahasti etten osaisi enää luottaa.

Välttelen draaman kitkeröittämiä tilanteita melkein yhtä hyvin kuin lepakot valoa.

Havahduin tässä yöllä miettimään, että on mun elämä kyllä täynnä hyviä ihmisiä.

Niin. Hyviä. Ihmisiä.

Se the-ystäväpiirini ei ole laaja, ei taida olla joka sormelle ja varpaalle nimeä. Mutta voin sanoa, että en ehkä kaipaakkaan enempää.

En ole hyvän päivän tuttu -tyyppiä, tykkään ihmisille puhumisesta kauppajonossa ja bussissa, mutta kyllä ne kaikki tutut on vain tuttuja.

Hyviä ihmisiä. 

Ja siivet kantaa.

Pelottaa

 Uusia blogeja ja tapoja kirjoittaa.

Koko ajan.

Päivitys etusivuun.

Mennään kattomaan.

Ja minä miettimässä, kuinka ne uskaltaa? Mä en uskalla.

Hallitsemuutta on vain valituille jaettua sisältöä.

Ystäviä ja mielenkiintoisia tyyppejä. Tuntuu, että facebookissa jaettuna puolitutut naapurit ja jopa osa kavereista tietää liikaa. 

Vaikka enhän ehkä suoraan sitä sanokkaan.

Nykyäänkin tulee hetkiä kun haluaisin muokata osoitteen sellaiseksi, että vain osa tänne päätyy.

En tiedä. 

En tiedä miksi edes kirjoitan jos olen päällystänyt itseni ongelmilla, murheilla ja ahdistuksella. Jotenkin nautin tästä. Sitähän se kerrospukeutuminen on.

Miksi

Niitä silmiä, joiden väriäkään en osaa sanoa, ikävöin.

Olotila kuin lasipurkissa, väsyneenä kaikki on niin himmeän kirkasta ja vääristyneen todellista.

Aamu, jumittuneet hartiat ja joku keittiössä rapistelemassa.

Neljä tuntia unta, siis viisi tuntia liian vähän.

Yöllä kolmelta voi olla jo vilpeää.

Ole t-paidassa niin totut huurteeseen.

Kahvia ilman maitoa, maistuu ihan valheelta.

Vieraita tyyppejä jaTaloahdistuksia.

Liian vähän hippejä. Kuniita hiuksia ja arvomaailmoja.

NIIIN PALJON AJATUKSIA MIKSI.

Rakas.

Hali.

Pula-aika.

Sijainti.

VIIKONLOPPU.

Viikonloppu.

Hyvä loppu.

Oivallinen lopetus toisin sanoen.

10 minuuttia riittää muuttamaan.

En tiedä tiesittekö, ehkäpä tiesitte, että minä kirjoitan enemmän kuin antaisin ymmärtää.
Kirjoitan  usein, montakin liuskaa toisensa jälkeen, mutta en uskalla julkaista niitä  kaikkine ajatuksineen. En uskalla antaa kellekkään mahdollisuutta lukea sieluani.
Niitä tekstejä, jotka ovat säikeitä sielustani, säkeitä sydämestä ja mielestä.
En millään uskalla antaa hyviäkään tuotoksia kylmille näytöille nähtäväksi. Minun, sinun ja meidän välissämme ei silloin ole tilaa. Ei tarpeeksi tilaa.
Sellaista tekstiä luetuttaessani pelkään, että joku katsoo silmieni läpi suoraan takaraivoon. Sinne takaraivoon johon olen tallettanut ja lokeroinut syvimmät ja sielukkaimmat ajatukseni. Sinne jonne olen hyllyttänyt minuuteni.
Kuulostaa ehkä erilaiselta kuin mitä se on.
Näitäkin lauseita kirjoittaessani voin vain pohtia, että tuleeko tämäkään teksti maailman valokeilaan, auringon varjostettavaksi ja vieraiden silmien mittailtavaksi.
Onko hyvä paljastaa liian riisuttua ja häpeilemätöntä ajatusta. Onko hyvä antaa itsensä vieraiden ihmisten silmien tuijotukseen omia ajatuksia.

Tauko. 10 minuuttia. Sitten kaikki on loppu.

Pisteen paikka ei ole keskellä lausetta

Mietin.

Ja näissä mietinnöissä.

Tulin toistaiseksi sellaiseen tulokseen että.

Ihmiset jotka muistuttavat Nuuskamuikkusta eivät voi missään tapauksessa pahoja.

Hiljaisen puheliaat, sellaiset filosofiset pohdiskelijat vetoaa.

Ihmiset joiden kehuessa voit olla varma, että he tarkoittavat sitä. Ei suomessa puolitutut uskalla kehaista.

Hipinmieliset ihmiset.

Ja feikkityypit.

Ja minä jota ottaa sydämmestä, kun joku sanoo rasta. Ei rasta jooko?

Takku.

Takkuista.

Mitä ihmettä tapahtuu tässä keskustelussa.

Monologissa, uskaltaisin väittää jopa.

Ihan okei

On ihan okei mennä piiloon vessaan kun ei tunne oloaan erityisen hyväksi ihmisjoukossa.

On ihan okei piiloutua unikkopeiton alle kattolamppua ja maailmaa.

On ihan okei kertoa elämä puolitutuille kymmenessä sekuntissa.

Sekin on ihan okei, että Tilda ei tiedä kuka on.

Hallitsemattomuutta-Tilda on vain yksi puoli, etäinen kuvitelma ja hillitty ja rosoisen todellinen ja harmaa.

On koulu-Tilda, se pöllö joka menee sekuntista nollasta sataan ja samalla uppoaa pohjamutiin.

On päiväkirja-Tilda. On hippi-tilda. On hölösuu-Tilda ja viisas-Tilda. On nätti-Tilda ja omaperäinen-Tilda. On uskova-Tilda ja maailma on perseestä -Tilda.  On snäppi-Tilda ja ig-Tilda. Tildatildatilda.

Ne sanoo, et vähä sä oot hyvä tässä, ja että ootpa söpö ja syvällinen. Mä hymähdän kiitos. Se on siinä keskustelussa se ainoo Tilda. Äläkää sanoko mitään musta, älkää kommentoiko, se on vaan se yksipuolinen tilda.

On ihan okei olla ihan eksyksissä itsensä kanssa. 

Mutta ei oo okei, että aina kun meinaa löytää ittensä niin sitä hukkuu enemmän. 

Tää on vaan tällästä ajattelua.

JAJATUKSIA.

Kuvaoksennus. Nizza, Cannes, Monaco, ja kaks puutarhaa tuhansine kakstuksineen.

Olen miettinyt.

Ja päätynyt epämääräisiin lausahduksiin jotka riippuvat hallitsemattomasti maailmankaikkeudessa.

Haluaisin sellaisen luottohatun  josta en luopuisi kymmenenkään vuoden päästä vaikka se olisi reissussa rähjääntynyt ja unesta rispaantunut. Sellaisen hatun ostaisinkin, jos maailma tekisi sellaisia hattuja ihmisille joiden pää on kokoluokkaa universumi.

Haluaisin kovasti mennä, mutta raha ja aika ja rohkeus on riittämätöntä.

Ehkä sikisi pitäisikin mennä, todistaa itselleen uskalluksensa.

Miljoona piikikästä ajatusta, joita en jaksa selostaa.

Kukaan muu ei varmaan saa kiinni näiden ajatusten juoksusta, paitsi asianomainen lukiessaan yöaikaan.

Ulkonakin oli niin harmaata, ilmakin näytti olevan harmaata.

Tänään aurinkoa ja kirkkautta. Varmaan tähtiäkin. Uskallusta nainen.

Ei asiaa.

Ei, nämä kuvat eivät ole Cannesista, vaikka niitäkin kuvia lupasin maailmalle.

Nämä ovat kuvia takkutakaraivosta, koska oli hyvä olotila aiheesta.

Suomessa olen ollut nyt vähän reilun vuorokauden, ja ahdistaa jo kovasti. Saarijärvellä aikaa on kulunut muutama tunti, ja tuntuu kuin en poissa olisi olllutkaan. 

Huomenna koulua, mikä loma se sellainen loma oli jossa ei levätty?  

ei oikeesti ees ollu asiaa, kun että mulla on hiukset.

Suihkulähdeajatuksia

Etelä-Eurooppa ja Ranska. Lentokoneesta järvet ovatkin lätäköitä, talot nukkekoteja ja tiet kinttupolkuja, mutta meri. Meri se on yhtä vakuuttava taivaasta kuin maastakin. Pilvilentoja pumpulimaailmassa viisi tuntia ikkunapaikalla hienostuneiden valkkarien äärellä.
Maihinpaluu, tuntui vähän kun kotiin olisi tullut. Tuttu kohde, tuttu koti, tutut kadut ja lakanat. Kaunis maailma ja hyvää jääteetä.
Se lapsi jonka on pakko taas mennä suihkulähteeseen, siinä vanhemmilla hymyä riittää kun kuvaussessiokin piti vielä pystyttää. Huh.
Tutut palmupuut ja bussit, tuttu tuoksu joka tarraa vaatteisiinkin. Tuttu Turisti-Tilde.
Ja silti pelotti ja ahdisti. Kuinka ne täällä asuvat? Hyvin varmasti, kun joka aamu on nurkan takana kissa tai pari, sekä leipomot kivenheiton päässä tuoreine patonkeineen.
Meri se vaan pauhaa ja vieraat ihmiset kauniin kielensä kanssa kysyvät mistä tulen.
Luulen, että tänne sovin. Täällä kuorituu minustakin esiin se katu-uskottava riessutyttö, varsinkin kun juomaa tarjotaan. Hymyilyttää vaikka sataa, ja naurattaa kuinka paljon toimiva netti pelastaa.
Hirveitä romaaneita ja sekalaisessa järjestyksessä kuvia. Taidanpa repäistä ja laittaa vielä toisen kuvan someen itsestäni huutamaan tykkäyksiä.
Haha senkin väsymä, lisätään pökköä pesään joskus Cannesin kanssa.

Henkilöitä jotka ovat täällä ja tuolla

Elämässäni on henkilöitä, kymmenittäin rakkaita, ihania, tärkeitä, kauniita, viisaita, hauskoja henkilöitä. Tyyppejä joille soitetaan keskellä yötä, koska kohta nousee aurinko. Ihmisiä joiden kanssa tuoijotetaan tähtiä tuntikausia, heitä jotka kuljettaa autolla satoja kilometrejä, ja niitä jotka elävät hengessä mukana, vaikka olisivatkin fyysisesti matkojen päässä. Ja minä kiitän Häntä heistä kaikista.

.

Kuitenkin tietyt henkilöt vierailevat ajatuksissani useammin, muistan heitä nähdessäni kuvan korvapuustista tai kun teen tuoksu valtaa tilan, huomatessani että kesäkaupungissani on tapahtunut jotain, tai ajaessani työpaikkojen ohi. Heitä kutsun Ystäviksi isolla yyllä.

Sitten on heitä, joihin haluaisi pitää yhteyttä enemmän, muttei viitsi painaa "lähetä viesti"painiketta, kun ovathan he jo kiireisiä. Ei viitsi vaivata, onko tämäkään asia muka niin tärkeä että häntä kiinnostaisi.

Ihmisiä jotka voisivat pelastaa minut matikalta. Ihmisiä jotka voisivat sanoa "kyllä sä selviät" ja "älä huoli valoa on aina" tai "hauskaa, kaikki järestyy, olet loistava" ja uskoisin heidän sanojaan totuutena vaikka ympärilläni olisi yö keskellä kirkasta päivää, ja vaikket uskaltaisi toivokkaan että pääset matikan läpi.

Ystäviä joiden ystävyys on veteen piirrettyä. Joiden kanssa voisi puhua vaikkapa aamuun asti välittämättä seuraavan päivän koulupäivästä, tai katsoa elokuvan pää sylissä vaikka sata kertaa. 

Ystäviä joita ikävöi, vaikkei sitä ehkä myönnäkkään

Ystäviä, jotka eivät tiedä merkityksellisyyttään tässä elämänpoikasessa.

Henkilöt mun elämässä tekee elämästä elämisen arvoista, ehkä vielä joskus uskallan kertoa sen kuin ihminen.

hui tätä.

24.9 joka olikin 26.8

Kolmas maanantai tällä viikolla.

Ei pitäisi pohdiskella muiden tekoja ja sanoja yhtä syvällisesti kuin Raamattua.

Joskus ihan hyvä voi tarkoittaa ihan vain ihan hyvää.

Pitäisi juoda litroittain vettä.

Pitäisi opetella vain kauniita sanoja.

Pitäisi tehdä tuhansittain asioita niin sitten lopulta vain kuolisi kuolemaan, ei suruun tai pahoihin tekoihinsa.

Eikös ole vallan yksinkertaista?

Hyppytunneilla voitaisiin edistää maailmanrauhaa, ja koululla joka ei sisällä matikkaa voisi säästää sieluja. 

Salaisuuksellista

Musta tuntuu etten osaa enää elää.

Päässä on outo ajatus siitä etten osaa edes ajatella itse, ihan tyhjä pää.

Olotila sanoo, että nuku lisää ja soita sitten.

Joku tajunnan kauhukakara kehottaa lopettamaan koko leikin alkuunsa ja pyytää että eikö sitä vois jo kirmata.

Mä oon kuustoista ja puol, osaan sanoa nimeni ranskaks ja olotila on lähinnä se, että inhimillisyys on kaukana.

Sitäpaitsi mitäs sitten kun ei hiihtolomalla mellikkaa ja hippijuttui.

Miten kaikki elää?

Salainen kaveri siellä jossain oisko kaikki taas kuten ennen. Ja salainen maailma, en ole nähnyt taivaan kertovan tarinoitaan tähdillä vuosiin, miksi?

Ja vähän vähemmän salainen maailma; ryhdistäydy.

Mennäänkö pois

PUPUJAPUPU

Pupujapupujapupuja mun mekossa on tosi paljon pupuja.

Olen löytänyt polvisukat vähän myöhässä, ne on ihan tosi hauskoja. Ilmeisesti kirjoittamisen inspiraatio on kirmannut karkuun  yhtä kovaa, ei oikeesti tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa.

Se saa riittää. Siis se, että on pupuja.

iloinen intiaani

Tänään oli sellaista hauskaa onnellisuutta. Sellaista joka ei ehkä hetkessä ole niin kovin onnekasta, mutta seuraavassa sitä vain naurattaa.
Näin tänään tuttavan entisestä elämäntilanteesta. Hän kyseli minulta kovasti, mitä teen lukion jälkeen. Naurahdin jotain välivuodesta.
Kuvista päätellen minusta kuitenkin taitaa tulla iloinen inkkari.
Katsokaa nyt tuota harteilla olevaa räsymattoani, kuinka sievä se onkaan?
haha hullun hauskaa kun voi olla vapaapäivä tuskien kokeiden välissä.