10 minuuttia riittää muuttamaan.

En tiedä tiesittekö, ehkäpä tiesitte, että minä kirjoitan enemmän kuin antaisin ymmärtää.
Kirjoitan  usein, montakin liuskaa toisensa jälkeen, mutta en uskalla julkaista niitä  kaikkine ajatuksineen. En uskalla antaa kellekkään mahdollisuutta lukea sieluani.
Niitä tekstejä, jotka ovat säikeitä sielustani, säkeitä sydämestä ja mielestä.
En millään uskalla antaa hyviäkään tuotoksia kylmille näytöille nähtäväksi. Minun, sinun ja meidän välissämme ei silloin ole tilaa. Ei tarpeeksi tilaa.
Sellaista tekstiä luetuttaessani pelkään, että joku katsoo silmieni läpi suoraan takaraivoon. Sinne takaraivoon johon olen tallettanut ja lokeroinut syvimmät ja sielukkaimmat ajatukseni. Sinne jonne olen hyllyttänyt minuuteni.
Kuulostaa ehkä erilaiselta kuin mitä se on.
Näitäkin lauseita kirjoittaessani voin vain pohtia, että tuleeko tämäkään teksti maailman valokeilaan, auringon varjostettavaksi ja vieraiden silmien mittailtavaksi.
Onko hyvä paljastaa liian riisuttua ja häpeilemätöntä ajatusta. Onko hyvä antaa itsensä vieraiden ihmisten silmien tuijotukseen omia ajatuksia.

Tauko. 10 minuuttia. Sitten kaikki on loppu.