Hyh

Entä jos kuningas palaakin huomenna

Onko vielä maailma valmiina

Voiko katsoa silmiin

Vai vaipuuko kyyneliin

Kls-Kuningas palaa

Elämääni ilmestyi ihminen. Hän kipusi salaa yleisimpiin kontakteihini. Pelkään. En pelkää häntä, vaan pelkään että pian päädymme Tilanteeseen. En sano pitäväni hänestä, olen itsekäs paska, joka nauttii huomiosta ja siitä kun jotakin kiinnostaa. 

Häneen tutustuimme kesällä paikassa, jossa KLS pauhasi. Hän on kesän ihminen. Tutustuin häneen samoissa merkeissä kuin ehdottomaan suosikki-ihmiseeni aikaisemmilta ajoilta.

Ja haluan juosta pois. Käskeä lopettaa puhumisen ja unohtamaan Minut. Silti en tee sitä. Kaipaan liikaa jotakuta joka haluaa huomioida minut. Vaikka ihan vaan siksi, ettei hänellä ole muita. Voi minä?

En juuri kirjoittanut hänestä 

Hyh

hengittää

Rakas ystävä.
Minä olen loppu. Olin joskus ihanan terävä kynä, mutta nyt se lyijy on kulunut pois. Enää tylppä pää.
Makaan hämärissä huoneissa katsellen aina niin kovin suuresti toisiaan muistuttavia puukattoja.
Kierrän ajatusteni ja huolieni ympärillä kehää kuin saalistaja konsanaan.
Unohdan ne, aina kun joku muu tulee paikalle. Sen takia en ehkä osaa sanoa olostani ikinä.
Ihmiset piristävät minua. Useimmiten. Sitten ovat ne ihanat ystävät, ne oikeasti ihanat ystävät ilman sarkasmin häivääkään, jotka saavat minut tolaltani. Saavat minut toivomaan, etten olisi keskustelussa. Ja jotka itseasiassa unohtavatkin osuuteni. Vaikka moni asia on vain läppää, niin ei aina ole kiva kuulla kuinka minusta tulisi ilmeisesti parempi versio tekemällä sen ja tämän ja tuon toisin. He eivät ehkä hahmota syvyyttä samalla tavalla kuin minä.
Olen opetellut ajamaan autoja, ja löytänyt kai elämän tunnuspiirteitä.
Olen kulkenut kumiveneellä koskea alas ja syöttänyt suklaakakkua tahmaisin sormin toverillekkin.
Olen kiivennyt mäkihyppytorniin, jälleen.
Olen ilmeisen pulassa hänen ja heidän ja itseni kanssa.
Ja en voi

x

Joskus sitä huomaa, että tietynlaisessa valokeilassa on parhaimmillaan. Ja, että tiettyihin ihmisiin pitäisi ottaa enemmän ja paremmin ja rohkeammin kontaktia. Vaikka tietäisikin, että koko juttu tulee vielä olemaan jäätävä läppä.
Hänen kaltaisensa ovat taas hyviä ihmisiä. Kuinka mahtava onkaan ihmisen oltava, jos hän kutsuu sinut sieneen. S I E N E E N. Mahtava. Ja kuinka laimea on oltava, että jättää menemättä.
Hienoja ihmisiä ja hetkiä.
Ja hienoja selviämisiä.
Joskus ajan toivoo pysähtyvän, haluaa viivyttää sen tietyn rajan ylittämistä.
Mutta junat jatkaa kulkuaan, ahdistavat puhelut ahdistavuuttaan, ja elämä menee menojaan.

AHDISTUA

Tänään tehtiin koulua. Tehtiin painavia päätöksiä tulevalle vuodelle, ja haluni jättää leikki kokonaan kesken kasvaa entisestään.
Ei innosta.
Ei huvita.
Ei KIINNOSTA.
Tuntuu, että kalloni sisällä ei ole enää tilaa vapaudelle, ilolle ja onnelle. Tilan on vienyt synkkyydet ja surkeudet.
Ja pieni hippi vetää peiton päänsä yli ja unohtaa olla.

Ps. Hei sinä, havaitsin tänään, että tekstejäni lukee kuin lukeekin joku. Kerro itsestäsi, niin pohdin kuuluisiko minun ahdistua.

Karkaaja

Jotkut sanoo, että jos ongelmiin ei ole ratkaisuja, niin ei ole ongelmia.
Mä uskoin sitä kovasti.
Ja nyt oon todennut, että helvetin paska ajatus ainakin tunne-elämässä. Mulla on ihan helvetin paska olla, ja kamalinta on se, ettei sille ole mitään syytä. Ei ole riitoja, koulu sujuu ja kesä tulee. Musta tuntuu vaan, että haluaisin lukittautua mun huoneeseen ja lakata olemasta. Mun ympärillä on ihania ihmisiä, mutta en suoraan sanottuna haluis nähä niitä. Koko ajan tapahtuu kaikkea hienoaihanaamahtavaa, mutta mua ei oikeestaan huvittaisi mennä ja tehdä mitään.
Haluaisin rakentaa ympärilleni kuplan ja kadota.
Ja silti tänään rakensin pakoreitin ikkunasta ulos. Raahasin tuolin karkaamista varten ikkunan alle, vaikka todellisuudessa voin karata vaikka keskellä yötä täältä ihan ovestakin, vaikkei se ole karkaus koska mä saan mennä miten haluan.
Multa puuttuu.

sielut

Eikö meidän kaikkien sieluihin ole viljelty solmuja.
Joillain vain on joku auttamassa niiden kanssa.

Meistä ei tulekaan niitä.

Me taisimme olla toisiltamme eksyneitä liian kauan. Sen ajan pelastusrenkaani oli ajatus sinusta, siitä kuinka kaiken tämän jälkeen voisin taas kertoa sinulle harvoja säikeitä sielustani, sinä ehkä tekisit samoin.
Ymmärsin, että nyt kun polkumme taas ovat ristenneet, että se on julma pelastusrengas. Kuin uni, jonka ei pidäkkään tulla todeksi.
Ajattelin meidän olevan niitä, jotka aamun hämärässä kuiskivat toistensa korviin varjeltuja salaisuuksia, kertoisivat miltä maailman liikkeet tuntuvat jalkapohjissa, ja mitä sisälläni tapahtuu, kun kaltaisesi puhaltaa niskaani lämpimän ilman.
Olen tajunnut, ettemme koskaan olleet me.
Emmekä ne.
Sinuasta ei koskaan tullut se kaunis vieressäni nukkuva ihminen, jota katsoa aamuauringossa. Sinusta ei koskaan tullut se, jonka kanssa liftata Jyväskylään ja sen yli.
Minusta ei koskaan tullut se.
Olin lapsi, ja nyt olen joku muu, kuin se jonka voisi kuvitella viereesi.
Ja mikä oudointa, näiden asioiden tajuaminen ei tunnu veitsen iskuilta mahaan, ei tunnu niin paljoa siltä kuin luulin sen tuntuvan.
Ei sen todellisuuden tajuaminen hyvää ole, mutta tiedän, että me ehkä osataan olla tää juttu niin, että on hyvä olla ystävä. Ilman niitä ainaisia haaveita.

Ei voi

Mietin, voiko lentotaitoiset rakastaa aurinkoa niin paljon, että lentävät se lämpöön ja palavat. Eikö niin joskus ole käynyt?
Jalkoja sattuu.
Päätä sattuu.
Käsiä sattuu.
Niskaa sattuu.
Mä muistan niin hirveen hyvin miksi hän sai sukat pyörimään jaloissa. Ja mietin, että miksei me koskaan osattu olla hienoja ystäviä symbioosissa. Tunteet oli tikareita mahaan, ja pelkään niitä kovasti.
Hullaannun, eri tavoin kuin aikoinaan. Tiedän.
Kesän romanssi, varastetut suudelmat ja katseet.
Kun on tajunnut, ettei kosketuksesta kuole, pitäisikö meidän olla vierekkäin tallessa. Ei sormukset sormessa, tai edes suhde otsikossa. Oltais ja tiedettäis.
Minusta riippuen, niin tekisimme. Sinusta riippuen. Ei.
Mä en oo hieno ja mystinen ja cool. Mä oon tyhmä arkinen ja liian puhelias. Ja pelkään sitä.
Kai se menee niin, että tänkin lautan on seilattava vaan yhden matkustajan kanssa.
Voiko sydän mennä rikki vaikkei sen antaisikaan vaarantua?
Haaveilen pimeistä öistä kesällä, kun voi ajaa niin kovaa ettei henki meinaa pysyä perässä. Mielellään yksin. Musiikkia huudattaen ja itse huutaen. Katulamput vilisisi ja aika kun oon siihen voipa tule jo.
Tämä on tapani riisua itseni näkyvilleni. Vailla rooleja. Vain siksi minä.
Olisi kivaa olla se jonka kaikki haluavat mukaan. Se hurmaava hymytyttö.
Olisi kivaa jos musta huolehdittaisiin, kysyttäisiin välillä mitä kuuluu ja onhan kaikki okei. Vaikkei uskaltaisikaan sanoa niin olisi hyvä tuntea.

Hän

Hänen kaltaisiansa meistä kaikki varmaan etsivät. Niitä turvasatamia, niitä yöllisiä reppuretkikuntia, niitä jotka hyvällä tavalla tuo mieleen Nuuskamuikkusen.
Hänen kaltaisensa ovat tarinoiden henkilöitä, jotka seilaavat hurjiin seikkailuihin ja joiden seurassa tuntee elonsa ja olonsa erityisen etuoikeutetuksi. Hänen seurassaan sitä hävetään omaa keskinkertaisuuttaan, vaikka se ei ole millään tasolla tarpeellista, koska Hän ei välitä.
Hän on niitä, joihin ei pidä yhteyttä ehkä kertaansa kuussa useammin, ja jonka kanssa nähdään kerran viiteen vuoteen, mutta silti sitä muistaa miksi siinä toisessa elämässä on hukuttu pimeneviin kesäöihin ja entistä suuremmaksi kasvaviin tunteisiin ja unelmiin.
Hän on parempi tietämättään, ja minä olen hämmentynyt.
Hänen kaltaisiaan pitäisi varoa, koska meille pienille ihmisille usein käy niin, että uimme vähän liian kauas rannasta. Tällä kertaa, tässä elämässä aijon pysyä visusti laiturilla.
Sinä tiedät kuka Hän on. Tämä ei ole jäätävä ylistysvirsi vuodelta 2014, tämä on hämmentyneen hipin ajatus jostakin keskellä yötä.

Päivä kesää

Olen nähnyt kesän auringon laskevan monin. Olen todennut, että tiettyinä hetkinä se on parasta yksin nähtynä. Ei tarvitse listata ylistäviä sanoja näystään, ja on ihan fine lähteä kesken pois jos se ei olekkaan niin mainio. Joskus taas toinen henkilö ja meneillään oleva keskustelu tekee valoisan ajan lopusta vain paremman.

Viimeiset päivät muistuttivat, miksi heinäkuinen elämä on parempaa kuin kaikki muu elämä yhteensä.

Ja minä olen pohtinut, että mistä löytyy kaltaisiani.

Kesä olisi varmasti vieläkin parempi, jos mahdollista, kun käsipuoleen hakeutuisi itse omaehtoisesti joku jonka mielestä olisi vähintään yhtä hyvä idea, kuin minun mielestäni, lähteä keskellä yötä retkelle ilman kenkiä vailla huolta huomisesta. Niin hyvää. Ei mitään vakavaa ja pitkänäköistä, hetken huumaa ja suuria tunteita ja syyskuun tulon unohtamista.

Hänen kaltaisensa näkeminen saa muistamaan aina, että Jumala ei voi olla mitään muuta kuin todellista. 

Ja minä mietin, miltä tuntuu olla ikävöity. Miltä tuntuu se, joka halutaan aina kaikkialle mukaan, koska mikään ei ole ihan yhtä hohdokasta ilman.

058