Liikaa iholla

Nyt on varmaan se aika.
Se mistä kaikki aukovat suutaan, mutta tapa ja sisältö muistuttaa minua kultakaloista aukomassa suutaan samalla vapauttaen pient ilmakuplat leijumaan taivaisiin.
Minä en tiedä kuka olen.
Hiukset ahdistaa.
Naama ahdistaa.
Nenä ahdistaa.
Vaatteet ahdistaa.
Kelpaavuus ja kelpaamattomuus ahdistaa.
Kaikilla on joku, tai ainaki joku joka haluaisi olla hänen kaikkensa.
Milloin minulla joku? Haluaako kukaan muka olla minun jokuni. Miksi minua käsketään hyväksymään ensin itseni, ja sitten etsimään jonkun. Vaikka kuinka ajattelen olevani ihan nätti ja kiva ja sopivan omaperäinen, niin onko sillä mitään väliä vaikka vihaisin itseäni kun kukaan ei huomaa. Kukaan ei halua.
Kaikilla tuntuu olevan joku. Jopa hänella jonka kanssa nukuin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen yöni lusikassa. Ja jostain syystä se tuntuu vähän pahalta. Miksei meistä kenenkään kanssa tullut enemmän kuin se tyyppi jonka lähellä voi olla hetken kylmyyttä paossa. Aina minä luulen, että on fine ripustaa pala itsestään heihin.
Tämän tekstin sisältö ahdistaa liikaa. Ja minä ja he.
Mistä sellaisia joitain löytyy? Ei ainakaan etsimällä. Miten olla etsimättä?
Onko tämä nyt Liian Henkilökohtaista.
On. Ja vasta julkaisin jotain.

Kaikki

Lähiaikojen läheisimpäni lienee Ahdistus. Pieni jokin, joka painaa hartoita alas, saa päähän ihmeellisiä lauseita ja on osa syyllinen silmäpussieni kokoon. Koulu ahdistaa. Tekemisen määrä ahdistaa. Se, etten tee mitään ahdistaa. Ihmiset ahdistaa. Ihmisten vaje ahdistaa. Joskus vähän elämäkin. Yritän kovasti piiloutua sitä peiton alle, olen viettänyt tunteja siinä tutussa sängyssä maailmaa ja tekemisen määrää paetessa. Siihen on piirtynyt hartioideni ja lantioni linja, en ihmettelisi jos löytäisin pienen hipin muotoisen aukon jostain reunamilta.
...
Naurattaa. Elämä naurattaa. Metsä näyttää siltä, että vesisateen sijasta taivas on tiputellut ympäristööni kauniita vihreitä maalipisaroita. Ystävät naurattaa. Iltaiset jo melkein rutiininomaiset puhelut skypessä naurattaa. Tulevat seikkailuni naurattaa. Ja minä kävelen pienen kotikaupunkini mitättömiä katuja kumisaappaat jalassa ja nauran. Pyöräilen vesilätäköistä jotka heijastaa paloja taivaasta ja hymyilen vaikka lahkeeni saavatkin osansa.
...
Suru. Pieni sininen suru. En osaa sanoa mistä mieleni sopukoista aina välillä suru pääsee pyyhkäisemään aaltona ylitseni. Suunpielet lopettavat naurunsa, ja silmät ei jaksa säihkyä ihan niin kovasti kun odottaisi. Ja en yhtään mitään osaa enää sanoa.
...
Itkettää. Huudatuttaa. Tekee mieli juosta. Tekee mieli kiittää kaikkia kaikesta. Tekee mieli syyttää kaikkia ei mistään. Tekee mieli laittaa tyhjälle paperille ihan kaikki mitä päässäni vilisee. Onko se jostain.

Uutta.

Tänään yllätin itseni kehumasta maailmaa ihan jollekkin puolitutulle tuntemattomalle.

Istuin paikallani ja totesin, ettei minulla ole mitään käsitystä kysymysten oikeista vastauksista.

Hukkasin itseni lyhyisiin koulupäiviin, ja panostamiseen, joka on minulle uutta.

Eksyin epätavallisiin ajatiksiin. Uusiin näkemyksiin. Uusiin ihmisiin. Uusiin tilanteisiin. Tutuu, että tässä keväässä on erityisen paljon uutta.

Lupasin, että meidän kotimme on avoin vieraalle ihmiselle elokuussa, ja se ahdistaa minua suunnattomasti. Niin paljon, että arvon katoamisen ja piiloutumisen välillä. Juuri sen takia lupasinkin, että meille saa tulla.

Ja minä olen hämmentynyt ja jatkan eksymistä. 

Kumma.

Me syleilimme toisiamme jossain rinnakkaistodellisuudessa, väsymyksen huurruttamina pimeinä tunteina reidelläni oli vieras käsi, ja niskaani hönki joku vähemmän tuttu ihminen.

Savu kietoi arominsa hiuksiini, ja vieraan ihmisen vieraista lakanoista jäi vaatteisiin nyt jo niin tuttu tuoksu.

Kaipasi viereensä jotain, joka lämmittäisi, ja minä kapusin hänen viereensä epätavallisen lämpimänä.

Minä kaipasin jotain viereeni, mutten antanut kielelleni lupaa tiputtaa sellaisia sanoja kenenkään korville.

Läheisyys ja sen hukkaaminen saa minut tuntemaan narkkimaisia piirteitä, kummallista kaipuuta erilaisilla vivahteilla. Ja se on outoa.

Käytän rajalliset lopun alun ajat kielelliseen ilmaisuun englannin läpäisemisen sijaan, ja jostain tulee pieni syyllisyys päähäni.

Kannattaa antaa sen vain olla.

Me ollaan

Miksi ihmiset vuodattavat säkeitä itsestään kolkolle virtuaalivalkoisuudelle? Miksi minä teen niin?

Tämän vuorokauden nimi oli Tuska. Huomonen lienee Turhautuminen ja sitten tulee jotain muuta.

Tuntuu, että kaikki se ajatustyö jota olen tehnyt, kaikki ne mitättömät lupaukset mitättömän pääni sisällä ovat muuttuneet pelkästä kuvailevasta sanasta todelliseksi mitättömyydeksi.

Huomaan pohtivani sitä, kuka on Tilda. Ketä on ihmiset ympärilläni. Mikä on suhteeni heihin. Mikä on suhteeni kaikkeen muuhun. Miksi.

Ja samalla tiedän sen olevan turhaa, koska kukaan ei vaikuta keneenkään, minä en ole Suuri ja Ihmeellinen heidän silmissään ja kaikki se erityisyys onkin jotain muuta.

Ja sitten mietin sitä, kuinka hairahtaneelta kuulostan.

Ja nyt olen niitä ihmisiä jotka kertovat asioista sen reunan, mutta jättävät loput pimentoon. Anteeksi ystävät, jos täällä on enää ketään, mutta en löydä näiden mietteiden sanallista lähdettä.

Ei tehdä mitään ja ei odoteta mitään.