Olotila yhtä vuoristorataa, ja ikävän määrä suorastaan suunnaton. Nykyään se ei oo enää edes kesä, se on ihmiset.
Uusi mekko, jota epäiltiin lakanaksi. Rakastan sitä, rakastan myös uusia vihkojani jotka ostin päiväkirjoiksi. Voin vuodattaa pian entistä kauniimpien kansien väliin syvimpiä ajatuksiani joita maailmakaan ei tiedä.
Luin kirjan. Muumikirjan. Siinä oli kohta jossa Nuuskamuikkunen sanoi ettei ikinä tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. Pidän kovasti Tove Janssonista, lukemisesta sai tämän kerran oiken erityisen paljon irti. Vaikka Muumit kai on ennemmin lapsille.
Outoja ajatuksia, ja ei selkeää mielikuvaa siitä onko kaikki nyt liian paljon outoa.
Ei se mitään, pian katson taakseni ja tajuan ettei enää ole tämä hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti