J u u r i s t a

Voi tätä maailmaa. Koulun ohjastamaa velvollisuutta jäljellä enää kuukausi tältä erää, ja minä olen tainnut eksyä.
Keitä olette huomaan ajattelevani säännöllisin väliajoin. Oletteko muuttuneet niin, etten enää tunnista. Vai onko minulle tapahtunut jotain.
Kuinka en olisi voinut huomata sitä?
Elämä tulee tarpeeseen, ja aurinko ja se, että voi olla lämpimän kesäyön laiturilla ja kuunnella musiikkia. En enää aijo ruokkia pelkojani hämärän mukana saapuvista hahmoista.
Aijoin tehdä elämässäni ikkunoiden puunaamiisen, niin että kohta näen selkeästi.
Aijon vaihtaa matot. Pienet asiat tuokoon halutun muutoksen.
Mikä on.
Keksinen vielä jotain.

Kevättä etsimässä

 Luulisin -ellen paremmin tietäisi-, että kuvan on ottanut pahemman laatuinen eräilijä.

Katsokaa, lähdin etsimään kevättä. Mittari näytti kahtatoista plussaa, ja päätin että voihan, nyt mä menen ja otan kuvia ja huomaan kevään.

Kuvat ovat lähes laaduttomia, niillä ei ole minkään tason persoonaa, mutta siinä ne silti ovat. Löysin loskaa ja kastuneet sukat.

Löysin kuitenkin myös kesän, hetken sitä. Päiväkirjassani lukee "tää päivä on onnellisuutta, sellasta mehutiivisteonnellisuutta, ei mitään laimeeta litkua". Tälläisista hetkistä ammennetaan ainakin hetkiseksi voimaa.

 Iltainen ystävä jonka kanssa tee ja aurinko ja tähdet on sellanen juttu liittyi seuraan. Myöhästyttiin auringon laskusta, mutta juotiin melkein litrat teetä (jonka seurauksena nukkuminen näyttää pahalta), ja parannettiin maailma ainakin hetkeksi. Käytiin hylätyllä päiväkodilla keinumassa tähtituikkeessa, sekä ihmeteltiin suurta kuuta.

 Niin pitäisi tehdän hyvinpaljon useammin. Se ehkäisisi varmasti luusyöpää ja lisäisi onnellisuutta, niin mä sanon.

Kesken jäänyt hetki

Tarinoita kesken jääneenä,

Yksinäisyyttä hetkinä kun en kaipaisi sitä,

taivaan harmaus ylitsevuotavana,

ei tähtiä.

Se on mun sielunmaisema.

Näytän  kuvissani vanhalta. En vanhalta tavalla joka sanoo "ai ootsä vasta  kuustoista? luulin et ainaki kaksyt!".

Näytän vanhalta kuten seitsemänkymppiset, siltä että elämä on kerrostanut huolia luomille ja poskille, ja ne sitten näkyy pieninä ryppyinä. Ei se mitään, mielestäni olen aivan itseni näköinen.

Tänään tajusin, että onnellisuus ei olekkaan sitä mitä sen ajattelin olevan.

Välillä kun ei ole edes mitään vikaa elämässä ja onnellisuudelle olisi otollisinta, niin tuntuu vain pahalta. Joskus kun elämä on yhtä mustuutta ilmestyykin aurinko pilven takaa.

Vähän kuten ihmiset, joihinkin ihastuu vaikkeivat he olisikaan edes omaa tyyliä. Joihinkin vihastuu ilman syytä.

Ei logiikkaa.

Mietelmä viritelmä.

Olotila yhtä vuoristorataa, ja ikävän määrä suorastaan suunnaton. Nykyään se ei oo enää edes kesä, se on ihmiset.

Uusi mekko, jota epäiltiin lakanaksi. Rakastan sitä, rakastan myös uusia vihkojani jotka ostin päiväkirjoiksi. Voin vuodattaa pian entistä kauniimpien kansien väliin syvimpiä ajatuksiani joita maailmakaan ei tiedä.

Luin kirjan. Muumikirjan. Siinä oli kohta jossa Nuuskamuikkunen sanoi ettei ikinä tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. Pidän kovasti Tove Janssonista, lukemisesta sai tämän kerran oiken erityisen paljon irti. Vaikka Muumit kai on ennemmin lapsille.

Outoja ajatuksia, ja ei selkeää mielikuvaa siitä onko kaikki nyt liian paljon outoa.

Ei se mitään, pian katson taakseni ja tajuan ettei enää ole tämä hetki.