Jotkut ihmiset oikein huokuvat epäluotettavuutta, niiden luoma tunnelma on "kerro mulle salaisuus, niin kappas kepuli se ei kauaa sellaisena pysy". Niinkuin jotkut lapset prinsessamekoissaan ovat joskus oikeita enkeleitä harvahampaisilla hymyillään, ja seuraavassa hetkessä ne ovat ehtineet alkaa karjumaan jostain.
"En luota ihmisiin jotka on turhan iloisia", "En luota ihmisiin jotka ei vihaa maanantaita", "en luota ihmisiin joiden hiukset on aina hyvin" taitaa olla sellaisia juttuja joita suustani pääsee usein. Ei mulla ehkä oikeesti oo ihan hirvee luottamuspula, epäilyttää vaan sellaset ihmiset.
Samasta syystä en luota elämään, liikaa ulottuvuutta kuin pikkulapsessa joka hymyilee ja karjuu. Jokainen on yksi elämä, mä en luota mun elämään enkä muihinkaan. Hehe diippi.
Kukaan ei ole koskaan pettänyt mua verisesti, niin että välit kariutuis ja mun pitäis miettiä voinko luottaa. Loppujenlopuks luotan sokeasti tuntemiini, mut olis vaarallisen helppo johtaa harhaan.
Mä en luota elämään, koska mulla on joku tunnevamma. Ollessani onneni kukkuloilla ehdin romuttaa sen onnen ja korvata onnettomuudella, ilman syytä kaikki. Syytän tätä elämää, siks liikaa liian vähän luottoo.
Tää on niinkun sellanen yllätysalennusvaate, ostaa hyvään hintaan ja kotona se voi yllättää ilosesti tai pettää pahoin. Tää postaus on ostettu, ehkä aamulla se on jo palautettu kauppaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti