Elämän pojimmaista ja syvistä syvintä tarkoitusta pohtiessani en ole päätynyt siihen, että se olisi numero 42, niinkun Linnunradan käsikirjan liftareille huhuvat väittävän. luotan siihen, että se on se kirja. en ole sivistänyt tarpeeksi itseäni.
Olen pikemminkin käyttänyt päättelykykyäni siihen, että yksi elämän tarkoitus taitaa olla kadenlaiset hetket. Täydellinen onnellisuus, kuten hetki kun maistat ensimmäistä kesän mansikkaa, tai kun tajuat lukevasi mestariteosta, tai kun pyöräilet kadulla jonka jäät ja routa ovat jättäneet jälkeensä halkeilleena ja hiekkaisena, tai kun kuuntelet hyvää biisiä, tai kun aurinko paistaa ja suunpielet kohoavat kohti taivasta tajuamattasi.
Ne toiset hetket eivät ole yhtä ruusuisia, eivät aina niin kauniita. Ne ovat niitä kun olet keksimässä ratkaisun, olet niin lähellä kun voi olla, kun opit. yleensä se on tuskaa ja murtuneita unelmia ja vetistäviä silmiä. Ne on niitä hetkiä kun selviää. Ja niiden jälkeen sitä taas elää.
Ne voisivat olla niitä, ainakin minulle jollain tavoin. Ei kukaan ikinä osaa perustella miksi se on niin. En minäkään, Minun on vain nieltävä se, minusta vain tuntuu siltä. Tuntuu siltä nyt. Voi olla, että huomenna olen kääntänyt kelkkani. Voi olla, että joskus tarkoitukseni on vastoin kaikkia odotuksiani olla nahkasohvan, Bella-koiran ja punaisen volvon omistaja samalla ollessani puolentoista lapsen äiti.
niimpä. pitää vaan olla ja luottaa ja olla luottamatta. Pitää vain elää, eikä kukaan edes välttämättä tarvitsisi tarkoitusta. pitää vain elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti