Yhden naamakuvan ja mutkittelevien ajatusten postaus.

Aloin suunnittelemaan postauksen kirjottamista joskus tunti sitten. Sillon tuntui tosi pahalta, itketti ja olin varma etten selviä tästä yöstä, en loppuviikosta saatika koulun alusta. Onnellinen käänne tarinassamme kuitenkin tapahtui siinä vaiheessa kun ystävä tui kuvioihin. Juteltiin kesän suunnitelmista ja siitä, että pitää osata olla elämättä pilvilinnoissa.

Sillon oisin voinu alkaa itkemään onnesta.

Tilanne ei ollu ees ihmeellinen. Oli vaan se fiilis, että kaikki järjestyy, ja nyt tiiän sen.

Uusi vuosikin yllätti olan takaa, olin ottamassa sitä vastaan porukoiden ja tuttavaperheen kanssa poissa keskustasta. Pelattiin pelejä ja syötiin hyvin. Kolme yli kakstoista tajusin kattoa kelloa ja huomasin missanneeni vuodenvaihteen.

Mulla ei oo kovin kirkkaat mielikuvat siitä mitä seuraavina päivinä elämässäni tulee tapahtumaan, eli toisinsanoen näyttää uhkaavasti siltä, etten tee mitään. No ehkä taivaalta tippuu mulle suunnitelmia.

Toivoen.

Mä vihaan puhua vakavia, siis sellasia vakavia jotka vaikuttaa yhtään mihinkään. Pelkään aina pilaavani kaiken, ja välttelen niitä aika lahjakkaasti; kuittaan vitsillä ja naurulla päälle, tai vaan hyppään aiheesta pois. Se onkin aika ongelmallista, aijon ottaa itseäni niskasta kiinni ja selvittää mietityttäneitä asioita.

Haluaisin mennä johonkin missä vois käpertyä aurinkoon, käyttää sitä huumeilta näyttävää mekkoa ja bikineitä, pitää jenkkihuivia pantana, ja nukkua aurinkolasit päässä niin ettei kukaan ees tajuais mun nukkuvan. oih ja voih.

Mieleeni tulee hämmetävästi tästä postauksesta sellanen isoäidinneliöistä koostuva torkkupeitto, jollaisen voisin haluta tehdä itse.