Loppiainen on täällä, loppu. Hetki sitten kaikki oli alussa, vasta paikansin jouluvalot kaapista ja fiilistelin että kohta se the joulu on täällä. Nyt niihin valoihin on kietoutunut aurinkolasit, ei huvittas ottaa niitä pois. Kohta ne ehkä menettää merkityksensä, en enää yhdistä niitä jouluun. Pian nekin on ihan arkinen asia jonka olemassaoloon on ehtinyt turtua.
Mä huomasin eilen olevani vaikea ihminen. Ymmärsin myös sen, että lähes kaikki mun ongelmat tässä pelissä on tietosesti luotuja, ihan vaan koska kuuluu olla vaikea.
Täällä oli pari ystävää, kaikki oli hyvin ja mulla oli hyvä fiilis; kyllä mä saan tän kevään jotenkin räpiköityä loppuun. Kohtahan olisin jo meidän takapihalla taas ottamassa aurinkoa, ja vallottamassa maailmaa öisin, kun kesä olisi ilmestynyt.
Kaverit lähti, valot sammu ja oli pimeys, halu nukkua olisi ollut suuri koska rytmin kunnostaminen, uni ei tullut. Tunsin kuinka ahdistus oli kaikkialla, se työntyi vetävästä ikkunasta puristamaan jalkoja, se yritti tunkea raollaan olevasta kaapinovesta hallitsemaan huonetta ja olotilaa.
Muistin taas oikein hyvin kuinka koulu tulis tänne, kuinka viis kuukautta jouisin heräämään aikaisemmin kun lain kuuluis sallia, kuinka luulisin että ehkä viikonloppuna taas helpottaa, mutta sekin juoksis vaan ohi.
Tuntui, että kaikki on hätänä, vaikka todellisuudessa jos jaksasin yrittää muistaa tietäisin, että kaikki järjestyy.
Mun oikeesti olematon ongelmien lista ei olis ees mahdollista toteuttaa jos en ajattelis kaikkea niin hirveen vaikeesti. En keksisi tyhjästä miljoonaa syytä ahdistua.
Taidan haluamattani luonnostaan tarvita ongelmia mietittäväksi ja murehdittavaksi. Vihaan sitä. Toivoisin, että se on niitä asioita joista opetellaan pois, mutta se tuntuu mahdottomaksi määrätyltä tehtävältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti