Ennenkaikkea

Tammikuu opetti. 31 pitkää päivää.

Annoin itselleni luvan oppia ja etsiä vieraita nimiä, annoin itselleni luvan olla niin surullinen tarve vaati.

Luin klassikkokirjan. Tai lähinnä kuuntelin.

Pohdin asioita ympäri ja ympäri ja aina päädyin samaan.

Retkeilin ja kävelin huvikseni kilometrejä.

Sain onnekseni töitä, ja leikkasin takun.

Vain yhden.

Mietin keventäisinkö taakkaani hartoiltani, jos en vaan olisikaan se hippi.

Ja tarvitsin.

Ja en tiedä,

vastattiinko minulle ylipäätään.

Unohdin

Kohtasin vieraan tuttavan teellä.

Listasin syitä olla.

Pelkäsin kuvaamaani synkkyyttä, sekä elämän mahtipontisuutta.

Kuulin, että puheistani pidetään, että minua on siunattu.

Uuvuin itseeni ja ihmisiin ympärillänl.

Hymyilin posket kipeiksi.

Palellutin korvani.

Surin koulua ja arkea.

Ja aina välillä lopetin

Ja unohdin. Sitten taas jaksoin ikuista kiertoani.

-

Hullu tarve tallentaa asioita, mutta en osaa sanoa mikä huutaa tarvetta tulla muistetuksi ja en osaa yhtään enää.

Ja niin kovasti se vaan hymyilyttää

Täältä löytyy hippejä raitapaidoissa, yksi kappale.

Syyllistys on kovaa, itseäni kohtaan yllättäen.

Enkä osaa maantiedettä, ja en osaa herätä aamuisin oikeaan aikaan, enkä osaa käyttää aikaani oikein.

Tässä loputtomassa valkeudessamme kuitenkin elämän väreiksi riittää oranssi ja sininen raitainen vaate.

Ja hymyilyttää kuinka tyhmä pitää olla, että palelee pakkasen puoella irvistämässä. Ja hymyilyttää se hupsu tunne, kuinka tyhmä pitää olla että haluaa päälleen heittää lunta.

Ja silti kaikki on vaan niin puuduttavaa.

Valkoinen autuus.

Vuodatin ajatukseni ja murheeni pois kuin vedet kylpyammeesta. Otin kaiken koossa pitävän tulpan pois ja annoin kaiken valua saavuttamattomiin, tyhjyyteen välillämme.

Puheeni oli pysäyttämätön tulva, ja nyt tuntuu kuin olisi syntynyt uudelleen. 

Se on rankkaa, ennen niin ehtymätön sosiaalisuuteni on hahmotellut rajansa, aina ei jaksa ja usein olisi miellyttävämpää vetäytyä yksinäisyyteensä.

Siinä vaan voi käydä niin, että ihmiset katovat ja unohtavat yksinäisen hipin nurkassa. Vaikka lienekö oikeat ihmiset voiva jättää, tuskin.

Juuri nyt kaipaisin vastakappalettani, epäidenttistä peilikuvaani ja mahdotonta yhteyttäni. Ja niin kovasti haluiaisin muistaa sen tunteen kun jännitin varpaillani ja huomasin unohtaneeni hengittämisen taidon.

Valkoista autuutta.

Taivas on

Taivas voi olla juuri tässä nyt. 

Maan päällä.

Ja silleen.

Jotakuta pelottaa,

ainoa syy ahdistua istuu vieressäsi.

Surullista elämää, 

jos jonkun turhan takia kuumottelee tekemisiään.

L O P E T A.

Viihdyttävä.

Naurattava.

Älä edes vaivaudu katsomaan.

Joskus reisiä sattuu,

Ja joskus kipukin on vain hyvä.

Palataan |2015|

Tämä kirjoitus ei ehkä sisällä mitään viihdyttävää, ette menetä mitään jos jätätte sen lukematta. Tämä kirjoitus on julkaistu puhtaasti minulle, ei viihdyttämään ketään.

Se ei ole päiväkirjassa, eikä se ole miljoonan muun tekstin tavoin luonnoksissa "tallessa". Se on nyt täällä koko maailman valokeilassa, että itse sen osaan lukea, osaan palata siihen.

Tämän alustuksen jälkeen, ei tarvii.

Kun koko maailma tuntui odottavan vuoden vaihtumista, mä istuin meidän nojatuolissa.

Porukat jotain hääräs, ja kysy mun vuodesta, millanen oli?

Aika laimee.

No kui?

En tehny mitään ihmeempiä.

Ja porukat ihmetteli, lopetin peruskoulun, ensimmäiset oikeet työt, ja uus koulu. Eikö siinä muka oo jo ihan merkittäviä juttuja?

Ja sit olin taas kunnollinen teini ja valitin niistä töistä. Loppu.

Sellanenhan 2015 oli, laimee. Ei mikään paska, eikä mikää ylistettävä. Ihan turha vuosi, niin turha, että se ei ansaitse enempää kuvailevia sanoja.

Pakostakin vertaan sitä 2014 vuoteen, tässä vuodessa oli ihmisen mentävä aukko.

Sen siitä saa kun on nuori tyttö, joka haluaa omistaa vaikka koko elämänsä jollekkin.

Ah ihanan dramaattisen kuulosta, oikeesti ei läheskään niin dramaattista!

Olin hirveä ängsti koko vuoden, ja tuntuu että en oikeesti tehnyt MITÄÄN. Ei mitään merkittävää.

Näin lähimuistilla muistuu mieleen hiihtoloma, syysloma, ja tuhat kuppia teetä. Ei kuitenkaan niin merkittäviä asioita, että niitä jaksaisi muistaa myöhemmin.

Oon järkyttävä vätys, jos en nyt pian ala tekemään jotain oikeeta mun elämällä, niin eläkelläisenä oon vieläkin sohvan nurkassa kattomassa paskoja sarjoja ja vätystelemässä. Ihan oikeesti, pakko tehä jotain. Mitä helvettiä mä teen mun elämällä?

mitäteenmunelämällämitäteenmunelämällämitäteenmunelämällä

mitäteenmunelämällämitäteenmunelämällämitäteenmunelämällä?

Se on varmaan kohta joku mantra. Ei mulla oo mikään kiire, mutta tulevana vuonna on pakko tehdä jotain,  jotain joka merkitsee enemmän kun purkillinen ilmaa.

Mistä ihmiset löytää niiden intohimoja? Mistä ihmiset repii intoa tehdä asioita?

P A K K O R Y H D I S T Ä Y T Y Ä.

tyhiä sanoja ja tyhjiä lauseita ja tyhjiä päätöksiä.

Tällä kertaa ei kunnon vuosipostausta. Voin sanoa teille kaiken paljon lyhyemmin:

Talvi

Kevät

Kesä                                                     

Syksy 

Talvi

TYHJIÄ JA TURHIA

En jaksa. Annan kaikki toivot kuudennelletoista.

Tää ei ole vihainen teksti. Tää on jotain mitä mun pitää muistaa.