Viherä

Ostin takin. Se on vihreä. Ei sellainen kesäinen ruoho, vaan sellainen Spotify-logon vihreä. Se on varmasti järjetön, mutta ajattelin että se varmasti ilostuttaa kanssaeläjiä ikuisten mustien ja harmaiden sävyisissä takkimerissä.

Edes minua.

Siitä voisi keksiä hienoja vertauksia joilla selitetään maailman pienet rakenteet ja suuret ongelmat ja syväluotaukset, mutta en jaksa miettiä niitä nyt.

Haluan uskoa, että se on takki joka minulla on vielä vuosienkin päästä, ja heitän sen aina niskaan kun viiletän jälleen kerran johonkin suuntaan helmat hulmuten.

...

En tiedä muistaako kukaan, että tapani on tehdä vuosikatsaus aina näin vuoden lopussa. Olen tehnyt sen lähinnä itselleni, niiden lukeminen myöhemmin on oikein viihdyttävää. 

En kuitenkaan vielä ole päätynyt muistelemaan blogin kautta, joten voi olla että vuosi 2015 saa kokoavan hetkensä ensivuonna, tai ei ikinä.

...

Luin myös vanhoja viestejäni, ja vanhoja juttuja noin ylipäätään. Ikävöin kaikkea kaikkia ja en mitään nimettävää, sen vain halusin kertoa.

Mahtavaa

Elämä on ihan mahtavaa. Ihan hullun M A H T A V A A.
Varsinkin jos on onnellinen, niin kaikki on vaan niin mahtavaa.
Ja jos suru ja melankolia ei ole pimentänyt taitoa ajatella, niin sitä voi tajuta, että elämä on mahtavaa.
Ja jos ei olisikaan.
Niin ainakin aina on elämä.
Kaikki systeemit, ja se kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen on niim järjettömän siistiä kaikkine järkineen.
SIIS KAIKKI NE SYSTEEMIT. KAIKESTA SEURAA KAIKKEA.
Ja se on. ihan. hullun. mahtavaa.
Ja ihmiset.
Ja loma.
Ja kirjat.
Ja se hetki,
se hetki ennen kun itkut loppuu,
ja se hetki kun ei tiedä alkaako toinen nauraa vai itkee,
ja se hetki kun joku muistaa,
ja se hetki kun mahaan sattuu ja tippuu sängyltä kun on niin hauskaa,
ja se hetki kun tajuaa,
tai muistaa,
että elämä on ihan mahtavaa.
Ja, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikki on silleen kun on syystä ja kun ei koskaan voi tietää kui ihmisille käy, mut se on vaan cool.

Eikä elämä ees oo ikinä niin mahtavaa kun mitä se nyt on. Paitsi ehkä enskerralla kun kaikki on taas mahtavaa.

Valkea

En muista onko mulla taas ollu niitä fiiliksiä, vai onko hyvä kirja vain saanut minut samaistumaan päähenkilöön.

Tärkeintä että olen aloittanut.

Henkilö, joka piiloutui nimensä taakse, ja jonka kohtasin tuntemattomana.

Ikävöin hippejä.

Leivoin kinkun.

Jauhoista, eläinvapaata ja silleen.

Ihastelin ihmisiä, ja uneksin toverituokioista.

Kuten aina.

Pyhitän lomani toipumiselle syksystä ja miettimiselle.

Keksin kaiken ihan juuri.

Surku, että hirveästi haluaisi puhua, mutta sitä ei ole vielä ihan oikea mood.

Se palautunee kuitenkin pian, todennäköisyydet ei ole edes yhtä huonot kuin se että joulu on valkea.

Tänään

Tään muistan taas ajatelleeni, mutta en että mitä.

Tänään olen kietoutunut pieneksi keräksi ja kylvänyt tyynyni parilla hassulla kyyneleellä.

Olen katsonut elokuvia, ja halunnut lukea kirjoja.

En sellaisia kirjoja, 

vaan sitä paljon puhuttua taidetta.

Olen tullut huolestuneeksi ystävästä, hänestä joka oli ennen minua lähempänä. 

Olen kysynyt kuulumisia ja suositellut elokuvia.

Olen hymyillyt kovasti, ja nauttinut ja ollut.

Ja vaikka kuinka on ollut tunnetta ja onne, niin silti koen syyllisyyttä siitä, etten edes aikonut lukea. 

Koulukirjoja siis. 

Olen maailaillyt epärelaistisia haavekuvia, ja hetken uskonut niihin.

Voisiko

Olla eksyksissä

Olen pohtinut, että olisiko se hauskaa olla eksyksissä,

hukassa kartalta.

vailla mitään ideaa siitä missä todella on.

Haluan uskoa, että olisi se hauskaa.

Jos osaisi olla pelkäämättä.

Vaikka eikös se ole niin,

että loppujenlopuksi,

me kaikki,

ollaan ihan hukassa.

Ainakin pään sisällä.

Vaikka aina sitä ei edes ymmärrä,

aina ei tajua,

mutta vasta,

kun myöntää,

eksyneensä,

sitä voi löytää,

itsensä.