Kukkaminä

Kaipaan satukirjoja ja kukkakimppuja.

Kaipaan posliinisia teeastiastoja ja täydellisiä tekstejä.

Kaipaan vaahtokylpyjä ja onnistuneita kirjastokäyntejä.

.

En oikeen osaa enää kirjoittaa, miksi edes teen tätä enää? Mitä haluaisin nyt vakuuttaa ja kelle? Tuntuu kovasti, että suuret ajatukset on nyt kerrottu, hienot lauseet lausuttu ja suurin osa kuvistakin on otettu.

Mistä löydän sen syvimmän ajatuksen tähän toimintaan? En osaa enää toimia järjellä, ja tunteet tuntuvat olevan hiipuneet sammuksiin.

Mitä ihmettä.

Ehkä.

Ehkä sillä ei ole väliä, että vaate näyttää teltalta.
Ehkä sillä ei ole väliä, ettet halua poistua talosta.
Ehkä sillä ei ole väliä, että kymmenen asiaa ahdistaa.
Ehkä väliä on sillä kuinka kaiken käsittelee.
Jospa kaikki onkin hyvin jo ennen kuin huomaammekaan.
Ehkä en usko siihen, mutta toivotaan.

piiloonpois

Kun ikinä ei tapahtuisi mitään ihanaa, kummaa ja ihmeellistä, kaikki voisi olla helpompaa.

Ei tarvitsisi jälkeen päin unta etisessään muistella hetkiä jotka oli, ehkä myöhemmin uneksia entisestä ja olla surullinen, että se on menneisyys ja sellaisena se pysyy.

Jos ikinä ei kokisi onnea ja hyvyyttä, ehkä ikinä ei tarvitsisi olla myöskään surrullisen ahdistunut ja ahdistuneen masentunut onnen ja hyvyyden hukkaamisesta.

En halua edes ajatella, että jospa kaikki olisikin vain aina hyvää ja kaunista, se saa vatsassa muhljahtamaan ikävästi. Se olisi liian täydellistä.

Näin sen on tarkoitus.

Tänään oli onnea.

Kummia

Keskellä yötä tuli olo, että haluan kirjoittaa. Se olo kun pitää vain tehdä jotain joka ei ole huvittanut aikoihin, ja nyt se on tässä keskiyössä kun konettakaan ei jaksa avata.

Haluan kirjoittaa pystyäkseni myöhemmin lukemaan.

Olen nyt kuunnellut niitä lauluja, ja tajunnut että soittolistan tehnyt ihminen on muuttunut paljon siitä ajasta kun on lisännyt kappaleita listalleen. Laulut on laulettu väärään aikaan väärälle ihmiselle. 

Pitää löytää uusia.

Olen tehnyt mielenkiinnosta testejä tylsyyksissäni. Ihmisen voi jonkun teorian mukaan määrittää neljä kirjainta, vaikka en äffistä ja peistä mitään syvempää ymmärräkkään.

Pitää oppia ymmärtämään.

Tuntuu, että tämä pienoinen yksinäisyys on tehnyt hyvää, olen miettinyt paljon itseni suhdetta itseeni, muihin ihmisiin ja muiden suhdetta minuun. Suuria asioita joista olisi hyvä kirjoittaa tiiliskiven painoisia sanoja.

En vain osaa olla ja kirjottaa. Ja puhua. Ja ajatukseni ovat niin kovin kummia. Miksi edes yritän?

Siksi, että tuli se tunne. 

Löytää tie

 Tuntui niin paljon, että pitää maata tiellä. 

Oli olo, että kalastaisin kuun jos voisin.

Näin ettei autoja.

Ja rukoilin luojaa olevaa, että ota tää ajaminen pois mun harteilta.

En aina edes oikein tiedä miten voi  tuntua kuin olisi sekä polviaan myöten maan alla ja samalla pilvien tasolla.

Haluaisin elää kuten haluaisin, vaan aina ei voi. 

Sinä tekotaiteellinen tee jotain idiootti.

Mitäköhänhän

Mitäpä jos taivaan pilvet tulisivatkin savupiipuista?
Entäpä jos maailma olisikin vesipisarassa?
Ehkäpä puiden oksat heiluessaan tekevätkin tuulen?
Jospa kuu onkin juustoa?
Voisiko salama olla sähkökatko taivaassa?

Onko ihmiset täällä vain toistaan varten? Onko elämä juhla ja jokainen hetki omansa ja pitäisi vain hypätä korkeammalle? Onko kiirehtiminen kiireellinen virhe? Pitäisikö kaikkien olla lahjakkaita? Missä minä sitten olen? Mitä ihmettä tapahtuisi?

Olen kaukana siitä missä olen ja mitä olen. Olen lähellä sanomassa hei teille. Olen toisessa ulottuvuudessa ajatuksellisti. Haluan maalata kuvia päästäni sanoin, mutta kaikki kuulostaa vain niin kovin oudolta. Hirveän kaukana siitä mitä todellisudessa on. Sama jos kertoisin sokealle, että aurinko on vihreä. Niin kaukana olen siitä mikä on todenmukaisin. Kuitenkin minusta tuntuu, että tämä vihreä aurinko osuukin naulan kantaan.

Niin kummaa.

Ei todellakaan pitäisi tehdä tätä.