Nyt minut löytää ehkä ainakin hetken vain te, jotka olette päättäneet nimenne kanssa katsoa minua lähes silmästä silmään. Kasvottomat katsojat eivät enää ympäröi minua reunoilla pitäen valkoista taustamelua. Tuntui, että aukiolleni oli tulleet aidat, en tiennyt kuka saattoi lukea. Olin hieman varuillani vaikkei olisi ehkä edes tarvinnut. Nyt se kaikki on kadonnut.
En suinkaan tuomitse heitä, minä olen itse antanut avaimen tänne. Nyt vain vaihdoin lukot, katson hieman tarkemmin kenelle avaan oven. Ei enää miljoona vuotta vanhoja luokkalaisia, sekä serkun kaimoja. Ei enää.
Nyt voin kertoa tietyille. Te saatte toki olla täällä, kivaa kun olette. Pidetään se vain meillä jooko?
Vanhoja viestejä en viitsinyt poistaa, niissä on niin paljon mitä haluan muistella. En niitä luonnoksina kuitenkaan selaisi. Älkää tuomitko minua kuitenkaan vanhojen kirjoitusteni tähden, tuomitkaa ennemmin itseni tähden.
Elämästäni nyt. Ulkona paistaa aurinko, ja elämässäni on ihania asioita. Helmikuinen tähtitaivas, sekä sitä seuraava aamun kauneus ovat ihmeellisiä, ja lintujen laulu on kuin vain yöksi katkeava sävellysten sekamelska. Kevät on pian täällä. En tiennyt ennen, mutta nyt olen sisäistänyt; taidan olla helmikuu-ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti