Missä olet inspiraatio?

Olen vuodattanut itsestäni tuhansia, ehkä jopa miljoonia sanoja. Suurin osa on tullut itsestään, sormet on tanssinut näppäimistöllä vaivattomasti ajatusten virratessa muodostaen lauseita. Olen kirjoittanut vaikka mistä, puhunut ennen kuin ajatellut ja niin edespäin.

Nyt on tullut pohja vastaan. Enää en keksi sanottavaa, enää en osaa kertoa. Ajatus ei enää kulje soljuen, näppäimistöstä ei saa luotua sanoja. Tekstit ei enää synny kuin itsestään. 

Olen menettänyt taitoni kertoa. Ehkä kyse on inspiraation puutteesta? 

Maanantaina oli ihana sää, todella kylmä, mutta valoa oli paljon. Otin kuvia, tarkennus hukkui, mutta kuvatha eivät ikinä ole olleet tämän blogin juttu.

Olen odottanut, kolme pitkää päivää ja kaksi pitkää yötä, että täyttyisin halusta kirjoittaa, että voisin näyttää nämä epätarkat kuvat ja kertoa tälle jotain. Kirjoittaa hauskoja ja tyhmiä ja outoja ja sekavia ja tulkittavia tekstejä, mutta se ei ole tullut. 

Yritän piilottaa huoleni taka-alalle, mutta pakko se on myöntää. Pelkään ettei kutsumukseni kirjoittaa ikinä löydä minua uudestaan, että ainoa asia joka on edes lähes sujunut on poissa.

Ehkä pitää ottaa vain hetki, olla kirjoittamatta. Palaan takaisin sitten kun inspiraatio on taas täällä. Se voi olla huomenna, tai viikon päästä tai ensivuonna, tai ei ikinä. Ehkä keksin jotain uutta.

Keep calm and what nimenäkin voi jo pilata kaiken. olisiko sopivaa nimetä blogi vaikkapa pauliksi?

Paperimme pohjaväri on mysteeri.

 Tänään on niitä päiviä kun en halua edes teetä.

Tänään on niitä päiviä kun raitapaita voittaa koko pelin.

Tänään on niitä päiviä kun haluaisi vain nukkua ja valvoa ja olla yksin ja kaikkien kanssa ja itkeä ja nauraa ja tehdä kaiken ja ei mitään ja olla ja olla olematta.

 Tänään on niitä päiviä kun kaikki on taas mutkikasta ja ongelmallista.

Tänään on  niitä päiviä kun ei halua tuntea mitään, ja kun ei tiedä minkä haluaisi muuttuvan.

Tänään on niitä päiviä kun mun mieli asettaa itselleen haasteen; "kokeile jos voisit vielä vähän tehä lisää ongelmia, kokeile jos voisit ajatella vielä vähän vaikeemmin." En haluaisi sen olevan niin.

Tänään on niitä päiviä kun en hymyile, nostan suunpieliä, jotta tulisi kiva kuva, mutta se on sama kun vuodattasi tekokyyneleitä että joku huomiois. Ihan teennäistä.

Anteeksi, en haluaisi olla teennäinen. Toisaalta en tiedä onko se niin kamalaa, koska eihän mullekkan taida olla ihan selvää millanen olen.

Niinkun paperi, joka on piirretty ja väritetty ja piirretty ja sitten taas väritetty ihan täyteen niin monia kertoja, ettei kukaan oikeen osaa sanoa minkä värinen paperi oli alussa.

 Maailmassa on erilaisia ilmastoja, on meri- ja manner ja ties mitä väli-ilmastoja.
Mannerilmaston yksi ominaispiirre on todella kylmät talvet, ja sitten taas hirveän lämpimät kesät, erot on suuria.

Mä oon mannerilmastoa mieleltäni, oon todella onnellinen ja sitten olen todella pahoin pakkasella. 

Oon miettinyt, että ois kiva jos ne vaihtelut ois pienempiä. Niinkun meri-ilmasto. Ei ikinä menis ihan niin huonosti. Toisaalta ei niin sairaan hyvinkään. Olisin kuitenkin valmis luopumaan jos pääsisin pahastakin myös.

Kirjoittaessani en kuitenkaan ole aivan varma, lopulta se saa tuntemaan todellisimmin olevansa elossa, pohjalta pääsee ylös. 

Ihan sama, mä en voi vaikuttaa siihen kuitenkaan.

Usein on kysytty, kuinka hankkiudun eroon takuista sitten kun kyllästyn. Kerron, että sakset ja leikkelemään vaan napsnaps.

Tänään pesin hiuksia ja mietin kuinka ihanaa olisi jokinen kerta suihkussa ollessa pitää pää suorassa ja tuntea kuinka vesi valuu naamalla. Ei tarvitsisi miettiä kuivattamista.

oih ja voih.

Olen ajatellut tehdä tälle blogille jotain. haluisin voida kokonaan päättää siitä kuka tätä voisi lukea. Ehkä se on niitä asioita joita mietin ja pohdiskelen hetken jos toisenkin.

Haluan etten halua.

Haluan olla väärinpäin. Otsatukka venyneenä. Pölyisellä räsymatolla.

Olen sotkenut vesiväreillä ikkunan ääressä, opetellut soittamaan kitaraa punaisella laulukirjalla, kuunnellut musiikkia.

 kirjoittanut. Kirjeen ystävälle. Kirjaa pöytälaatikkoon.

Katsonut tunteja sarjoja.

Pitäisi tietää missä olen ensi syksynä. Jos haluankin olla kotona, nukkua ja katsoa muiden kärsimistä koulussa.

Pitäisi lukea fysiikkaa, opetella kaavoja. 

Pitäisi ainakin nukkua.

Pitäisi päättää kursseja.

Pitäisi nauttia, elämäni viimeisistä harvinaisen huolettomista hetkistä.

Haluan mennä pois. Nukkua ongelmat hukkaan. Mennä saavuttamattomiin.

Vaihtaa maisemaa. Laittaa puhelimen kiinni ja olla muualla. Kukaan ei voisi kaivata.

Se olisi terapiaa.

Saarijärvi rajoittaa. Ikä rajoittaa. Koulu rajoittaa. Minä rajoitan.

mitä tehdä.

Joskus on vaikeaa olla sen ikäinen kun on

Ei tarpeeksi vanha,

lähteäkseen lätkimään,

ei tarpeeksi nuori ollakseen menemättä

.

Ne päättää, "pitää jatkaa opiskeluja"

en halua koulua,

valitsen väärin.

muutan vuorille.

asun yksin.

laulanmaalaantanssinsoitan päivät pitkät.

oon vaan ja hengitän.

Sitten mietin, saisiko siitä kurssin.

hipin valitusvirsi ja surulliset jouluvalot.

Loppiainen on täällä, loppu. Hetki sitten kaikki oli alussa, vasta paikansin jouluvalot kaapista ja fiilistelin että kohta se the joulu on täällä. Nyt niihin valoihin on kietoutunut aurinkolasit, ei huvittas ottaa niitä pois. Kohta ne ehkä menettää merkityksensä, en enää yhdistä niitä jouluun. Pian nekin on  ihan arkinen asia jonka olemassaoloon on ehtinyt turtua.

Mä huomasin eilen olevani vaikea ihminen. Ymmärsin myös sen, että lähes kaikki mun ongelmat tässä pelissä on tietosesti luotuja, ihan vaan koska kuuluu olla vaikea.

Täällä oli pari ystävää, kaikki oli hyvin ja mulla oli hyvä fiilis; kyllä mä saan tän kevään jotenkin räpiköityä loppuun. Kohtahan olisin jo meidän takapihalla taas ottamassa aurinkoa, ja vallottamassa maailmaa öisin, kun kesä olisi ilmestynyt.

Kaverit lähti, valot sammu ja oli pimeys, halu nukkua olisi ollut suuri koska rytmin kunnostaminen, uni ei tullut. Tunsin kuinka ahdistus oli kaikkialla, se työntyi vetävästä ikkunasta puristamaan jalkoja, se yritti tunkea raollaan olevasta kaapinovesta hallitsemaan huonetta ja olotilaa. 

Muistin taas oikein hyvin kuinka koulu tulis tänne, kuinka viis kuukautta jouisin heräämään aikaisemmin kun lain kuuluis sallia, kuinka luulisin että ehkä viikonloppuna taas helpottaa, mutta sekin juoksis vaan ohi. 

Tuntui, että kaikki on hätänä, vaikka todellisuudessa jos jaksasin yrittää muistaa tietäisin, että kaikki järjestyy.

Mun oikeesti olematon ongelmien lista ei olis ees mahdollista toteuttaa jos en ajattelis kaikkea niin hirveen vaikeesti. En keksisi tyhjästä miljoonaa syytä ahdistua.

Taidan haluamattani luonnostaan tarvita ongelmia mietittäväksi ja murehdittavaksi. Vihaan sitä. Toivoisin, että se on niitä asioita joista opetellaan pois, mutta se tuntuu mahdottomaksi määrätyltä tehtävältä.

Yhden naamakuvan ja mutkittelevien ajatusten postaus.

Aloin suunnittelemaan postauksen kirjottamista joskus tunti sitten. Sillon tuntui tosi pahalta, itketti ja olin varma etten selviä tästä yöstä, en loppuviikosta saatika koulun alusta. Onnellinen käänne tarinassamme kuitenkin tapahtui siinä vaiheessa kun ystävä tui kuvioihin. Juteltiin kesän suunnitelmista ja siitä, että pitää osata olla elämättä pilvilinnoissa.

Sillon oisin voinu alkaa itkemään onnesta.

Tilanne ei ollu ees ihmeellinen. Oli vaan se fiilis, että kaikki järjestyy, ja nyt tiiän sen.

Uusi vuosikin yllätti olan takaa, olin ottamassa sitä vastaan porukoiden ja tuttavaperheen kanssa poissa keskustasta. Pelattiin pelejä ja syötiin hyvin. Kolme yli kakstoista tajusin kattoa kelloa ja huomasin missanneeni vuodenvaihteen.

Mulla ei oo kovin kirkkaat mielikuvat siitä mitä seuraavina päivinä elämässäni tulee tapahtumaan, eli toisinsanoen näyttää uhkaavasti siltä, etten tee mitään. No ehkä taivaalta tippuu mulle suunnitelmia.

Toivoen.

Mä vihaan puhua vakavia, siis sellasia vakavia jotka vaikuttaa yhtään mihinkään. Pelkään aina pilaavani kaiken, ja välttelen niitä aika lahjakkaasti; kuittaan vitsillä ja naurulla päälle, tai vaan hyppään aiheesta pois. Se onkin aika ongelmallista, aijon ottaa itseäni niskasta kiinni ja selvittää mietityttäneitä asioita.

Haluaisin mennä johonkin missä vois käpertyä aurinkoon, käyttää sitä huumeilta näyttävää mekkoa ja bikineitä, pitää jenkkihuivia pantana, ja nukkua aurinkolasit päässä niin ettei kukaan ees tajuais mun nukkuvan. oih ja voih.

Mieleeni tulee hämmetävästi tästä postauksesta sellanen isoäidinneliöistä koostuva torkkupeitto, jollaisen voisin haluta tehdä itse.