ikävöin

Sellainen pieni sana kuin ikävä, on saanut ansiostasi uutta syvyyttä.
Tietenkin olen ikävöinyt ennenkin; vanhempia ulkomailta, ystävää toiselta puolelta suomea ja joskus vaan toiselta puolelta järveä. Olen ikävöinyt yöunia ja tähtitaivasta.
Tänään olen kuitenkin ikävöinyt sinua. Oppinut, että muutamassa viikossa kauan patoutuneet tunteet voi räjähtää, ja lähes jokapäiväinen yhdessä oleminen ja joutavien asioiden puhuminen on tullut tajuttoman tärkeäksi. Myös ruumis ikävöi. Läheisyyttä. Huulet ikävöi sua. Silmät ikävöi. Kaikki ikävöi.
Kyl mä tiedän että loppu on lähellä ja sit sitä vasta ikävöikin, mutta ei mietitä sitä nyt. Tuu vaikka keskellä yötä ja puhutaan taas jotain jota

Näin

Sun kanssa.
Sun kanssa mun on hyvä olla. Ihan järjettömän hyvä.
Sun kanssa mua pelottaa ei mikään ja siinä on hyvä olla. On hyvä tunne löytää sellanen kohta missä oleminen tuntuu paremmalta kuin mikään. Jos ei kerrota muille niin musta meidän nenätkin mätsää aika hyvin sellasen suutelun näkökulmasta.
Mä haluisin vaan linnoittautua siihen kainaloon ihmisiäks.
Ilman sua oleminenkin alkaa tuntumaan tylsältä. Kamalaa nukkumisen pakoilua.
On hauskaa huomata kuinka en osaa sommittaa meidän ruumiidemme muotoa ja olemisen tapaa tälle paperille. En osaa ikuistaa sitä niin, että muistaisin sen kaiken.
Sun kanssa.
Haluun muistaa sälekaihtimien verhoamat unet ja ne olot kun kello vois olla keskiyö keskelå päivää.
Haluun olla
Sun kanssa

Heinäkuu

Mun elämään vierähti pokepallollinen onnellisuutta. Tai ehkä aika helvetisti enemmänkin.
Kaikki alko keskiviikkoisesta yöretkestä. Pokemoneja ja sellanen poika joka on tehnyt kaikki siistit jutut. Siisti poika. Tärkee poika. Yks välikatto jossa oli lämmin. Vähän niinkun sauna. Ja pimeetä, ei pelottavan ahdistava pimeys, vaan sellanen pehmeä kietoutuma jossa voi ottaa kädestä kiinni ja ei tarvitse ahdistua.
Sellanen penkki jossa jalat ei osu maahan, ei kovin levee, vaikka lähekkäin me kai ois istuttu silloinkin jos olisi kaikki maailman tila ollut tarjolla. Sellasta yllättävää avatumista avaruuksien äärettömyydestä, tai ehkä vaan taivaan pilvistä. Yhtäkkiä molemmat oli toisilleen harmaata, valkonen on ystävyyttä ja musta sitä toista kymmenen vuoden suunnitelmaa. Harmaata. Kosketuksia. Salassa tapahtuvia suudelmia.

Näin jatku. Aina kun mentiin pois toistemme luota se pääty siihen.

Netflix ja chill on tuttu käsite. Yläkerran vinokattoisessa huoneessa oli tunteita. Kaks paitaa löysi paikkansa varmaan jalkopäädystä, en tiiä, läheisyyttä. Uutta. Paras tapa nukkua keskellä yötä muutama tunti.

Ja niin se menee.
 Eilen niillä.
Olisin saanut jäädä, ja se kai oli ollut ajatuskin, mutta parempi tulla tänne. Outoa tuntea ikävää johonkin jo tunnin päästä. Niin hyvä.
Niin hyvä elämä.
Älkää ottako pois jooko.

Liian hyvää

Ilma on kevyempää ja askeleet korkeampia. Suunpielet kohoavat hymyyn huomaamattani, ja välillä tuntuu siltä, että elämä on aivan liian hyvää.
Kesä on aivan liian hyvää.
Lauantai oli aivan liian hyvää jo kahdelta aamuyöllä.
Hän on aivan liian hyvä. Aina. Ja minä kiitän luojaani hänestä.
Kun kaikkien asioiden kuvaukseksi sopii aivan liia hyvä, ei haluaisi nukkua.
Ei pysty syömään, kun on aivan liian täpinöissään.
Mua ahdistaa, mutta ei tämä. Ahdistaa se, jos kaikki palaa ennalleen. Tää on nimittäin aivan liian hyvää. Mulle ei käy näin. Älkää viekö sitä