Raitoi ja kakkui

Mahaan sattuu ja varpaita kipristää ja musta tuntuu, että tästä ei tulekkaan niin ilmiömäistä elämää kun edellisestä kerrasta.

Kaikki on niin hirveen sotkusta ja musta tuntuu että ei oo tilaa järjestellä tätä kaikkea. Tuntuu, että kansiot ja lehtiöt joihin koota asioita ja tehdä luetteloita on kokenut pyörremyrskyn ja kaikki duuni oli tosi turhaa.

Niin kai se menee, että yksikin väärin menty kohtaus aiheuttaa sellaisia suuria linjoja ja isoja jatkumoita tässä elämän roolipelissä.

Nyt kuitenkin toivon, että ehdin miettiä, ja hyväksyä, että asioiden voi joskus antaa olla sekaisin. 

Kyl me selvitään, ainaha me. Ainakin kakkukesteillä ja heidän ympäröimänään.

Ei mitään ei missään

Viimeisimpinä päivinä on satanut hurjasti, ainoastaan auringonlaskun aikaan taivas oli jotain muuta kuin sykkä ja väritön.

Pienen hetken.

Herätykset herättää päivä päivältä aikaisemmin, ja minä haluan entistä enemmän käyttää yöt valvomiseen päivien sijaan.

Valaistus on heikko, ja pienet hahmot hyppivät nurkissa huutamassa niin kovin moniäänisesti asiaansa.

Ja yksi pieni peikko taas tänään havahtui, miks mä oon täällä ja muut tuolla ja kaikki toivoo mut kukaan ei siltikään usko.

Ja koiria.

Päästä.

Onni olikin rajallista, ja mä olin väärään aikaan paikalla.

Muiden elämä on niin mahtavaa

vaihtelevaa

vivaihteekkaan sielukasta.

Ja mä istun viidettä viikkoa samassa asennossa.

Haluan löytää sen mun jutun.

Ahdistaa lähinnä kaikki. Herätyskello aloittaa itkuvirtensä joka aamu aikaisemmin.

Sata päivää myöhässä.

Vaivaiset sata.

Ja mä haaveilen, mutten tiedä edes mistä.

Pakko päästä.