Mulla on ollu hyvä olla

Tää viimestään pilaa mun uskottava hihhuli gamen. Tein kokeen, että miltä se sitten tuntuu laittaa instagramiin oman naamansa etukameran kautta tallennettuna.

En oikeen tiiä oliko sen arvosta.

Tälläsiä juttuja mä aina välillä teen, ihan arkipäiväisiä, mutta jotenkin omituisia.

..

Laitoin jouluvalot huimat kolme päivää etuajassa.

Totesin, että elämä on liian lyhyt ja talvi liian pimee odotteluun, ja sitten laitoin valoja ja kynttilöitä.

..

Kynttilät lyhenee lyhenemistään, ja jollain unenomaisella tavalla aina välillä muistaa, että koko maailma ei tuoksukkaan tuoksukynttilälle. Mun huone vaan.

Pitää välillä myös havahtua siihen, et maailma on muutankin kun mun huone.

Hain muuten karttapallon yöstä muistuttamaan itseäni siitä.

..

Ja mulla on ollu hyvä olla.

Ihme sykerö

Näyttää möhköfantilta. Istu vaikka selkä suorassa niin jatkoon satasella.

Melankolia inspiroi.

Vaikka musta tuli ehkä nanosekuntiks ihan onnellinen.

Sitten sitä huomaakin näyttävänsä 5-vuotiaalta. Ja sit sitä on jo pimeetäkin.

Ja sit sitä tajuaa ettei oo tehny mitään järkevä ikinäikinäikinä.

sinä. Tylsä. ihminen.

Tylsä isolla teellä.

Mä haluan vaan pois.

Mistä ihmeestä nää fiilikset oikeen kimpoilee?

Au.

Tähtipölyätähtipölyätähyopölyä.

Niin ne sanoo, että kaikki me ollaan vaan hiukkasia tähdistöstä.

Mulla on varmaan orastava pimeystalviallergia, en saa enää henkeä ja silmistä sataa kyyneliä.

Tai ehkä se on vaan syysflunssa. Tai talviflunssa. Ja kaamos. Ja stressi.

Näitähä riittää.

Oon ihan hukassa itteni kanssa ja luulen, että pitäisi vaan tehdä jotain.

Haluisin löytää sen tähdenlennon jonka perässä roikkua.

Mennään rauhassa. Hyväksytään hienosti.

Sillä kaikkihan meistä loppujen lopuksi

on

vaan

tähtipölyä.

....

Oikeesti, en oo ihan koko ajan niin melankolinen, kun tää blogi antaa oletaa.

Luvassa vesisateelinen

Vaikka ne on kaikille muille vaan lätäköitä, niin joskus tuntuu kuin olisi valtameressä vailla uimataitoa.

Tiesittekö, että aina välillä joku hukkuu sellaiseen? Ei vaadi edes paljoa vettä niin voi käydä huonosti.

Pikkuinen sade ja pikkuinen lätäkkö ja pikkuinen ihminen voi olla lähes huomaamattaan korvia myöten merihädässä.

Onneksi pienen pienillä lätäköilläkin on varmasti suuren suuri tarkoituksensa.

Silti sitä haluaisi piiloutua sateenvarjon alle ikuisiksi ajoiksi.

Siinä vaan on se pulma, että silloin sitä  hukkaa huonolla tuurilla ne valonsäteetkin.

Joskus sitä vain haluaisi ajelehtia sateenvarjoineen päivineen kohti aavaa ulappaa.

Ja mitenkö kuva yllä liittyy tähän? Viikonloppuna tajusin laskea sateenvarjon pois oikealla hetkellä.

Pahapahapaha

Ihminen osaa olla itsekäs.

Ihan kamalan itsekäs.

Jopa tajuamattaan.

Minä olen.

Ja kun se iskee tajuntaan, kuin aamupakkanen konsanaan. 

Niin sitä toivoisi voivansa huutaapotkiakuollaitkeäpelastua.

Loppupeleissä sitä vuodattaa kyyneleen tai pari.

Ihminen osaa olla toiselle kiltti.

Hymyillä.

Pitää oven auki.

Pienet teot.

Mutta sitten sitä tajuaakin, että energia on mennyt omaan kurjuuteen.

Minä pahapahapaha ihminen.

Anteeksi.

Harmaata

Harmaata. Niin kovin harmaata. Marraskuu on niin kovin täyteläinen harmaasta. 

Mä alan olemaan vähän kypsä tähän värittömään elämään.

Tai no. Ollakseni rehellinen, mä ajattelen mun elämäni melankolisempana ja harmaampana kuin mitä se todellisuudessa on.

Nytkin päämääränä Turku.

Kiittämättömyys nousee uusille leveleille, luulen.

Mä. En. Jaksa.

Ihmiset

Mulle ei ole ikinä käynyt niin, että saisin siipeeni niin pahasti etten osaisi enää luottaa.

Välttelen draaman kitkeröittämiä tilanteita melkein yhtä hyvin kuin lepakot valoa.

Havahduin tässä yöllä miettimään, että on mun elämä kyllä täynnä hyviä ihmisiä.

Niin. Hyviä. Ihmisiä.

Se the-ystäväpiirini ei ole laaja, ei taida olla joka sormelle ja varpaalle nimeä. Mutta voin sanoa, että en ehkä kaipaakkaan enempää.

En ole hyvän päivän tuttu -tyyppiä, tykkään ihmisille puhumisesta kauppajonossa ja bussissa, mutta kyllä ne kaikki tutut on vain tuttuja.

Hyviä ihmisiä. 

Ja siivet kantaa.

Pelottaa

 Uusia blogeja ja tapoja kirjoittaa.

Koko ajan.

Päivitys etusivuun.

Mennään kattomaan.

Ja minä miettimässä, kuinka ne uskaltaa? Mä en uskalla.

Hallitsemuutta on vain valituille jaettua sisältöä.

Ystäviä ja mielenkiintoisia tyyppejä. Tuntuu, että facebookissa jaettuna puolitutut naapurit ja jopa osa kavereista tietää liikaa. 

Vaikka enhän ehkä suoraan sitä sanokkaan.

Nykyäänkin tulee hetkiä kun haluaisin muokata osoitteen sellaiseksi, että vain osa tänne päätyy.

En tiedä. 

En tiedä miksi edes kirjoitan jos olen päällystänyt itseni ongelmilla, murheilla ja ahdistuksella. Jotenkin nautin tästä. Sitähän se kerrospukeutuminen on.