mulla ei ole yhtään mitään sanottavaa.

Eikä muuten kirjotettavaakaan. Ei ajatuksen ajatusta jonka voisin leimata tähän. Jonka voisin tuoda ilmi niin hyvin, että voisin lähettää sen vaikka jollekkin jopa viestillä. Mulla ei oo kuvaakaan. Ei ylivalottunutta irvistystä, ei pimeetä maisemakuvaa, eikä ees kuvaa kävystä jonka voisin julkasta vaikka sillä verukkeella että elämä on ihanaa.
Ja silti mulla on palava tarve päästä kirjottamaan asioita ylös. Jopa teidän luettavaks. Musta tuntuu, että tällästen tekstien takia loppujenlopuks kirjotan tätä. Iha vaan koska voin. Ja tällästen tekstien takia kirjautuneet lukijat, ja miksei anonyymyt stalkkeriystävätkin, loppujenlopuks vaa laittaa pisteen tän blogin lukemiselle. Ehkä se ei haittaa, koska sit voin vaa olla hullu joka kirjottaa asioita ihan vaan, että voi lukea kolmen kuukauden päästä mustaa valkosella siitä että elämäni mun hienoa ompi.

Olin eilen melkeen elämäni epäonnistuja. Tein eilen kaikissa blogeissa jo jonkin aikaa pinnalla ollutta Pavlovaa. Jokanen paikka toitottaa kuinka idioottivarma se on. Mä sain tehtyä sen marenkilevyn siihen, se onnistu ihan  hyvin. Mutta se kermavaahto. Se ei vaahtoutunu vaa meni epämäääräseks klöntiks, pyrki menemää pois siitä kulhosta sotkien seinät, ja oli vaa asennevammanen. Melkein tunsin olevani luuseri.

Siinä sit viisaana googletin että miksiiiiiii se ei toimiiiii, ja selvis että se oli vaa liian lämmintä. Eli loppujenlopuks en ollukkaa nii luuseri.

Pienten kikkailujen jälkee sain kermavaahtoa sen marengin päälle, ja mustikatki oli säilyny hengissä. Se oli hyväää, mutta turhauttavaa tehä. Elän suuressa luotossa sitä kohtaan et mun mies sit joskus osaa tehä ruokaa, tai vaihtoehtosesti kustantaa meille ammattikokin:)

Tän turhan mielenkiintosen kirjotuksen vois lopettaa toteamalla että mun blogi elää we♥it kuvilla(:

Rakastan kesän iltoja.

Mä olen onnellinen. Oon ollu tässä oudossa olotilassa eilis illasta saakka, oikeestaa tarkalleen siitä kun kävelin kotii illalla. Kuuntelin musiikkia ja katoin kun aurinko laskee. Mietin elämää. Istuin maassa ja kuuntelin lisää musiikkia. Ja mietin uudestaan paljon lisää.

Tänään päivällä nautin itteni grillaamisesta ulkona. Nautin kesästä. Sitte harrastin liikuntaa niinkin aktiivisessa muodossa kun käveleminen. Mut ei siinä, sopii mulle, koska päätin vastustaa liikuntaa olemalla laiska. 

Myöhemmin menin vielä uimaan, ja lähin ulkoiluttaa ystäväämme koiraa ja kameraa. Tykkäsin auringonlaskusta. Näin Anskua ja Laukkua todella paljon vailla suunnitelmaa, kävin kattomassa kun kivennäisvesi kupli suolan takia. Pyöräilin kotiin yhen pintaan varmana siitä, että puskassa vaanii joku hullu joka suunnittelee hyökkäystä mun päälle. Todellisuudessa siel tais olla vaa kuuskytkolme kissaa.

Teoriassahan onnellisuuskaan ei oo sitoutuvainen asioihin. Ei tapahtumiin, ei ihmisiin, ei paikkoihin, eikä oikeestaan aikaankaan.

Missä vaan, ja millon vaan voit olla niin onnellinen, pelkää menevänsä rikki, koska ei välttämättä kestä.

Jos osaisin muistaa tän. Aina. niin oisin varmaan useemmin onnellinen tälleen samalla tavalla. Nytkin ton onnellisuuden alla piilee jotain, jotain joka yrittää sitoa jalat jonnekkin pohjamutiin tiedolla siitä, että kohta tää kesä on ohi. Kohta ei voi ollakkaan keskellä yötä miettimässä ja kuuntelemassa musiikkia pihatiellä, tai hilluta pihalla pelkäämässä hulluja kissoja. Tai käydä kahesti viikossa pappilassa. Tai nukuta niin myöhään, että osalla porukasta loppuu työt kun sä jaksat avata silmäs.

Kohta mun kesän elämä vaihtuu siihen oikeeseen elämään jossa meen nukkumaan melkein ihmisten aikoihin, teen opetussuunnitelman mukasia tehtäviä, itken kun en nää kavereita jotka on opiskelemassa kauempana. 

Eniten ahdistaa tieto siitä, että vapaus riistetään sulta pois. Sitä aletaan antaa kun mitäki aarretta, vähän ja harkitusti. Pieninä annoksina kerrallaa ettei pää mee sekasi. Hyvällä tuurilla saat irtioton arjesta aikavälillä perjantai-sunnuntai, mutta luultavasti et koska kaikki pakollinen painaa päälle.

Pitäs vaan muistaa elää hetkessä. Muistaa, että mut on tehty tähän, ja mun on oltava tässä just nyt. Muistaa löytää tossa toisessa kaukasessa elämässä sitten ne pienet vapauden hetket. Nauraa ja hymyillä kun näät ne kaukaset kaverit. Syödä pappilaa vähitellen vararikkoon perjantaisin ja tehä se mitä opetussuunnitelma eteen paiskaa pää pystyssä.

 Musta on hauskaa, että tällä blogillakin on kaks elämää. Normaalit postaukset jotka täyttyy puhelimella otetuista kuvista, ja epämääräsillä selityksillä siitä että nyt on kiire. Ja sitten nää tälläset joista ehkä etäsesti huomaa yrityksen. Sen pienen selkärangan joka pitää tätä elossa. Yleensä nää oudommat postaukset on suoraa seurausta sille että mua väsyttää.

#jopakaksikoirakuvaa.

Muistakaa nauttia siitä, että ootte tässä nyt. Muistakaa käydä kävelee ilman kenkiä ulkona yöllä. Koska yöt on kauniita. Ja koska varpaat on rumia.