En minä valttämättä oikeasti ole yhtä kurja ja kolkko ihmisenä, kuin keskustan homeiseen kolmioon rakennettu kodin korvike.
Ei elämä välttämättä oikeasti ole niin ahdistava jatkumo jossa tulen saavuttamaan yhtä paljon kuin pois heitetty röökin jämä.
Ei koko maailma välttämättä ole niin suuri ja ahdistava paikka kuin mitä mielikivitukseni on siitä rakentanut.
Minähän olen saattanut saada aivan väärän käsityksen kaikesta. Kaikki se on yhtä totta kuin instagramiin postattu selfie ilman filtteriä ja vailla yhtään finniä tai itkeneitä silmiä.
Jostain syystä välillä sitä itsekkin uskoo, ettei etusivun tyttö ole niin upea kuin luulin. Josain syystä jo tämän oikean elämän uskominen tuntuu vaikealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti