En minä valttämättä oikeasti ole yhtä kurja ja kolkko ihmisenä, kuin keskustan homeiseen kolmioon rakennettu kodin korvike.
Ei elämä välttämättä oikeasti ole niin ahdistava jatkumo jossa tulen saavuttamaan yhtä paljon kuin pois heitetty röökin jämä.
Ei koko maailma välttämättä ole niin suuri ja ahdistava paikka kuin mitä mielikivitukseni on siitä rakentanut.
Minähän olen saattanut saada aivan väärän käsityksen kaikesta. Kaikki se on yhtä totta kuin instagramiin postattu selfie ilman filtteriä ja vailla yhtään finniä tai itkeneitä silmiä.
Jostain syystä välillä sitä itsekkin uskoo, ettei etusivun tyttö ole niin upea kuin luulin. Josain syystä jo tämän oikean elämän uskominen tuntuu vaikealta.

Perjantaina

Telkkarissa oli söpö poika.
Ja sä laitoit viestiä.
Mä varasin itelleni ajan tatskaajalle
ja puhuin kirkkoveneistä ja sun nimestä otsaan
ja tajusit varmaan mut se ei välttämättä ollut niin hauskaa susta.
...
Mä istuin yksin ja mietin että miten näin pelottaa elämä.
Vanhat kuvat ja vanhat ajat.
Ja mietin ettei vielä pidä kuolla kun sen näkis tukasta
mut se ei liene hyvä syy
...

Vuoden ensimmäiset yöt nukuttiin lähekkäin.
Katottiin dokkari venäläisistä, ja kerroin että jutunkertojia rakastan.
Puhuttiin maakuntamatkailusta, ihan lepposia
aamusauna ja nimisekoilu
karhunpaini ja sä puhut täydellisiä
ärsyyntymisen piirteet sussa
kokosin mandariiniviipaleista keon ja se miten otit siitä viipaleet järjettömästi
sai mut hulluks susta

ihan

liian

imelä